sunnuntai, 13. lokakuu 2019

Bruno Ahveninen: Jäähyväiset pokasahalle

Bruno Ahvenisen omaelämänkerrallinen, jossa kuvataan elämää sotien jälkeisessä Suomessa puutavarasta elantonsa saavien miesten näkökulmasta. Metsähakkuissa hevosmiehet ovat vähitellen väistymässä koneiden tieltä ja moni haaveilee helpommasta elämästä Ruotsissa tai Etelä-Suomessa. Päähenkilö Arvi Kivinen (ilmeisesti siis Ahvenisen alias) opiskelee kirjekurssilla unelma-ammattiinsa, opettajaksi. 

thumbnail%20%282%29.jpg

Omalla tavallaan ihan tarpeellinen kurkistus aikaan, jolloin Suomi toipui sodan hävityksestä ja kauhuista, mutta toi väkisin mieleen Kalle Päätalon, eikä se todellakaan ole hyvä asia. En myöskään löytänyt tunnetasolla minkäänlaista yhteyttä kirjan päähenkilöön. Välillä kiusaannuin aikuisen miehen seksin vonkaamisista, enkä oikein ymmärtänyt miksi kirjaan piti mahduttaa niin monta sivullista elämänkohtaloa. Päähenkilö olisi ollut mielenkiintoisempi jos romaani olisi pysytellyt hänen jalanjäljillään poikkeamatta vähän väliä muiden ryyppyreissuihin ja muihin joutavuuksiin. Totuus on, että harvan elämä on oikeasti niin mielenkiintoinen, että se kannattaa kirjoittaa kirjaksi. 

Tästä pitävä pitää todennäköisesti myös Kalle Päätalosta. Itse en kuulu tuohon ihmisryhmään. Lisäksi tein virheen ja luin tämän ennen kuin korkkasin Ahvenisen toisen kirjan, Rukajärveltä siviiliin - kivääri vaihtuu pokasahaan, koska se olisi ollut aikajanalla tätä kirjaa edellä. Nyt joudun vielä palaamaan sota-aikaan.

torstai, 10. lokakuu 2019

Pasi Ahtiainen: Jokakelin mies

Niilo on työhönsä ja elämäänsä kyllästynyt opettaja, joka eräänä kalseana syyspäivänä pyörtyy tuntemattomasta syystä luokkahuoneen lattialle ja joutuu pitkälle sairaslomalle. Pää terveyssiteillä ja sideharsolla paikattuna Niilo hoipertelee kotiin ja ymmärtää, ettei fyysinen oireilu voi mitenkään johtua luokkahuoneen rumasta verhokankaasta, eikä sisäinen levottomuus stressistä tai masennuksesta, vaan yleisestä tyytymättömyydestä elämään sen nykyisessä muodossaan. Jättääkseen jälkipolville merkin olemassaolostaan hän ryhtyy anarkistiksi silläkin uhalla, ettei soimaava omatunto ota vaietakseen ja miehessä tapahtunut muutos on rikkomassa pitkän avioliiton ja koitumassa tasaisen perhe-elämän tuhoksi.

jokakelin_mies97227.jpg

"Marjan katse pysähtyi yllättäen Niilon kasvoihin. Marja keinautti päätään vinoon ja tarkasteli kollegansa molempia puolia, ikään kuin eksoottista eläintä, josta ei ollut aivan varma oliko se vaarallinen vai ei." Pasi Ahtiainen/Jokakelin mies

Pidin tästä yllättävän paljon. Ajoittain todella hauska, kokonaisuutena kepeää luettavaa, mutta täynnä arkiseen oravanpyörään liittyviä teräviä havaintoja. Viihdyttävä kirja yhtälailla miehille kuin naisillekin. Oivallinen isänpäivälahja.

tiistai, 8. lokakuu 2019

Risto Ahti: Puutarhajuhlat vanhassa piispan huvilassa (kanssapuhetta)

 

Kun vääntää ja kääntää tarpeeksi kauan, missä tahansa on järkeä. Tässäkin kirjassa.

 

thumbnail%20%281%29.jpg

Näiden kansien välistä löytyy fiksujakin ajatuksia, enkä kiellä Ahdin lahjakkuutta kirjoittajana, mutta tällaiset teokset pitäisi sijoittaa jonnekin muualle kuin kaunokirjallisuuden osastolle. Ehkä tämä lähentelee enemmän filosofiaa kuin proosaa (tai runoutta). Juonellisten tarinoiden ystävät voivat surutta kiertää Ahdin antimet, mutta jos uteliaisuuttaan haluaa kokeilla niin kannattaa aloittaa tästä kirjasta. Puutarhajuhlat vanhassa piispan huvilassa on kolmesta lukemastani Risto Ahdin romaanista nopealukuisin ja mielestäni myös lukukokemuksena miellyttävin. Vaikka kirja ei ole liian pitkä, se on melko hidaslukuinen - ainakin mikäli haluaa todella ymmärtää lukemansa. Minulta tuhraantui vuorokausi, mutta välillä luin pitkiä jaksoja ajattelematta lukemaani lainkaan. Siellä täällä oli timanttisia lauseita, joita jäin toviksi miettimään, mutta muuten teos meni sumussa. 

tiistai, 8. lokakuu 2019

Risto Ahti: Neron omaelämänkerta

lataus%20%283%29.jpg

Olisiko Risto Ahti lukenut liikaa Nietzscheä? Sillä tavalla minäkin nuorempana kiinnostuin filosofiasta, mutta uteliaisuuteni tyrehtyi nopeasti sillä mitä enemmän filosofiaa luin sitä selvemmin ymmärsin, ettei filosofia ole muuta kuin arkiselle asialle asian näkyvää ja käytännöllistä olemusta suuremman merkityksen etsimistä - ja mitä enemmän ymmärryksen ydintä etsii sitä varmemmin asian todellisen tarkoituksen unohtaa. Suosittelisin siis Risto Ahdillekin vähemmän filosofiaa ja enemmän elämää, koska ajoittain teksti oli hyvinkin sujuvaa ja tuntui hirveältä haaskaukselta arastella tarinankerrontaa ja piiloutua korusanojen, sekavan ja järjestelemättömän Walmart-filosofian (=halpaa filosofiaa kaikesta) ja runouden taakse.

Miksi ei voi vain kirjoittaa runoja, jos ei tahdo kertoa tarinaa?

Tämän tarinan kuvitteellinen päähenkilö on Janne, mutta oikeasti päähenkilö on Risto Ahti, joka käyttää Jannea kapulana, jota kuljettaa elämänvaiheesta toiseen saadakseen aasinsillan seuraavaan jaaritteluun. Kaikkein ärsyttävintä on se, että aiheet pyörivät paljolti samassa aihepiirissä kuin aiemmin lukemassani Metsän miehessä. Vielä yksi Ahdin kirja. Pelkään, että joudun lukemaan kolmannen täynnä tätä samaa. Hyvä kirjoittaja, joka ei ymmärrä pysyä lestissään (runoudessa). Luulen, että Ahdin runoista voisin jopa tykätä. 

sunnuntai, 6. lokakuu 2019

Risto Ahti: Metsän mies

"Sinä keväänä kaikki älykkäät ihmiset tappoivat itsensä. Kuka hyppäsi parvekkeelta, kuka tappoi itsensä huumeilla ja viinalla. Kuka pelasi venäläistä rulettia ja hävisi. Kuvaan tämän näin: Kuuntelet ihmistä, joka on sitä älykkäämpi, mitä enemmän juo. Ja puhuu syviä viisauksia muistamattomassa tilassa. On kuin viina kirkastaisi sielun maiseman." - Risto Ahti/ Metsän mies

Lauri Lusi elää lapsuutensa Lautsion kylässä, kasvaa ja juurtuu synnyinseudulleen, kunnes menettää vanhempansa 16-vuotiaana ja jää yksin ainoana läheisenään lapsena Lusin taloon muuttanut sotaorpo Aino Valkea. Lauri opiskelee yliopistossa ja hetken mielijohteesta menee naimisiin kauniin Marjatan kanssa, joka rakastaa Lauria yhtä vähän kuin Lauri häntä. Lauri lähtee reissuun ja palatessaan ymmärtää Marjatan löytäneen uuden rakkaan Anteroisesta, joka on paitsi Laurin ystävä myös Ainon ja Laurin avioliittoon vihkinyt pappi. Petoksesta kimpaantunut Lauri eroaa, ratkeaa ryyppäämään, luopuu kotitilastaan ja lähtee tiettömälle taipaleelle etsimään itseään. Lopulta mies päätyy matkustajakoti Turvaan ja tapaa uudelleen Ainon, jota on aina syvästi rakastanut. Aino saa miehen takaisin jaloilleen ja lopulta aurinko paistaa risukasaan ja elämä palaa raiteilleen.

lataus%20%282%29.jpg  

Pidän proosarunoista, mutta lyyrinen proosa ei selvästikään ole minun juttuni. Yhdessä luvussa saattoi olla yksi ainoa merkittävä lause, muuten koko luku oli pelkkää jaarittelua. Voisinpa sanoa, että kirja oli ajatuksia herättävä ja täynnä syvällistä metaforaa, mutta en voi. Sanoilla pitäisi aina olla merkitys. Ei voida kirjoittaa (tai näköjään voidaan) 448-sivuista teosta iänikuisen vanhasta aiheesta antamatta lukijalle muuta kuin läjäpäin tuhlattuja virkkeitä ja juoppolallifilosofiaa.