lauantai, 17. elokuu 2019

Ari Ahola: Aristos

Olen pitänyt monista historiaan ajoittuvista romaaneista, mutta tästä en pitänyt. Kun liikutaan näin kaukaisessa menneisyydessä, kirjailijan on oltava täräyttävän hyvä ollakseen uskottava. Kyllä Aholalla on kaikki nippelit ja nappelit hallussa, mutta vikaan on menty joko käsikirjoituksen hiomisvaiheessa (tekstiä on hiottu liikaa) tai henkilöhahmojen lennätys noin kauas on onnistunut vain paperinukketasolla. Mentaalitasolla lento on jäänyt puolitiehen. 

lataus.jpg

Aristos sijoittuu Kreikkaan luvulle 630 eaa. Joonialainen kivenveistäjän poika ja kauppalaivan älykäs ja voimakastahtoinen kapteeni Aristos tapaa aristokraatin tyttären, Athinan, ja aloittaa tämän kanssa salasuhteen vastoin Athinan isän, Diagoroksen, tahtoa. Aristoksen etninen tausta ja työskentely pahamaineiselle kauppiaalle ja laivanomistajalle, Solomosille, aiheuttaa skismaa Athenan perheen ja Aristoksen välille ja johtaa lopulta avoimeen vihanpitoon ja pakomatkaan. Takaumissa seurataan Aristoksen henkilökohtaisia pyrkimyksiä sekä Solomosin ja Korintin tyranni Kypseloksen välistä valtataistelua pirstaleisessa yhteiskunnassa, joka vasta hakee lopullista muotoaan. 

Dialogi on alusta loppuun platonista ja intohimotonta, eivätkä henkilöt herätä ärtymystä kummempia tunteita. Hahmoja pitäisi inhimillistää enemmän, koska lukijan elämänkatsomus ja arvot ovat lähtökohtaisesti täysin erilaiset kuin tarinan henkilöiden. On kuitenkin kyse hemmetin isosta aikahypystä, kun nykyihminen siirretään aikakoneella noin kauas historiaan. Kulttuurishokki on väistämätön. Minulle tämä Aholan teksti oli liian kliinistä ja kalseaa, mutta joku muu voi tykätäkin. 

tiistai, 13. elokuu 2019

Dekkarit/Elizabeth Adler: Huvipurrella Caprille

Kun löysin dekkarihyllystä Adlerin kirjoja, ensimmäinen reaktio oli ärtymys, koska en pitänyt Adlerin rakkausromaaneista. Sitten muistin, että eikö vain ollutkin juuri Adler, jolla oli yksi tyylillisesti dekkaria muistuttava kirja ja pidin siitä muita enemmän. Siitä samaisesta kirjasta taisin todeta, että sen perusteella Adlerilla voisi olla lahjoja dekkarikirjailijaksi. No, tässä sitä nyt ollaan: lukemassa Adlerin dekkareita. Älkää antako hömppäromaaniin viittaavan nimen ja kansikuvan hämätä, kyllä tämä oikeasti on dekkari, eikä edes täysin kelvoton sellainen. 

Huvipurrella Caprille kertoo kipakasta Daisy Keanesta, epäilyttävässä auto-onnettomuudessa kuolleen liikemies Bob Hardwickin läheisestä ystävästä ja sihteeristä, joka yhdessä yksityisetsivä Harry Montanan kanssa lähtee selvittämään työnantajansa murhaa. Hardwickin jälkeensä jättämän kirjeen ohjeita noudattaen Daisy ja Harry kutsuvat todennäköisimmät epäillyt luksusristeilylle ja alkavat penkoa epäiltyjen elämää ja suhdetta Bobiin saadakseen selville murhaajan henkilöllisyyden. Kuten Adlerin romaaneissa aina, tässäkin on mukana romantiikkaa ja eksotiikkaa, ehkä vähän liikaakin, mutta tarina etenee silti melko sulavasti. 

0_2886552388241759202.jpg

Lähes kaikki - synkkää tiedemiestä ja ammattitaitoista yksityisetsivää lukuunottamatta - kirjan hahmoista ovat pinnallisia, eivätkä herätä hirveästi mielenkiintoa, ja ihmisten syyllisyydestä/syyttömyydestä annetaan niin paljon vihjeitä, ettei tämä lajissaan millekään kuninkuustasolle yllä, mutta kokonaisuutena silti ihan viihdyttävä romaani.  

perjantai, 9. elokuu 2019

Toni Aho: Vettä sakeampaa

9789526643496.jpg

Ensimmäisen luvun aikana tapahtui vain yksi tärkeä asia: päähenkilö 18-vuotias Mike Hirvisalo saa kuulla jo vuosia sitten Espanjaan muuttaneen isänsä kuolemasta ja siitä, että on perinyt tältä baarin Torremolinosissa. Tämän kaiken - henkilöhahmojen taustat ja persoonallisuudet mukaan lukien - olisi voinut mahduttaa arviolta kolmeenkymmeneen sivuun, mutta tässä kirjassa tämä kaikki vei hurjat 74 sivua. Aika pitkä luku, eikö vain?  Yksi ainoa luku menisi pituutensa puolesta melkein romaanina, mutta siinä ei tapahtunut juuri mitään. 

Edetäänpä siis luku kerrallaan. Toinen luku oli 81-sivuinen (!) ja siinä Toni matkustaa Espanjaan, tapaa asianajajan, ja suunnittelee baarin myymistä. Tiirailee naisia, käy sekoilemassa isänsä hautajaisissa, ja osoittaa olevansa täysi törppö. Jos ensimmäisen luvun jälkeen oli jäljellä yksikään sympatian ripe Mikeä kohtaan, tämän luvun jälkeen sekin on palanut tuhkaksi. 

Kolmannessa luvussa (61 sivua) lukijalle paljastuu baarin myyntiin liittyvä eettinen dilemma, jonka pitäisi varmaan olla se juttu, joka koukuttaa lukemaan eteenpäin, mutta tässä vaiheessa olin jo niin leipiintynyt koko kirjaan, ettei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Neljäs luku (68 sivua) pitää sisällään karuja ihmiskohtaloita, mutta kun se on kiedottu kaikkeen törkyyn, ei niistä jaksa enää välittää. Ymmärrän kyllä mitä tällä tyylillä haetaan, ei vaan tahdo oma sietokyky riittää näin suurelle määrälle putkiaivoisuutta ja pinnallisuutta. Mike oivaltaa tärkeitä asioita ja kypsyykin aimo harppauksen, mutta persoonan herättämä vastenmielisyys on niin voimakas, etteivät sympatian tunteet enää jaksa nostaa päätään. 

Teemana tässä kirjassa on erilaisuus ja sen hyväksyminen, sekä isättömyys. Joku voisi tykätäkin. Minä en.

keskiviikko, 7. elokuu 2019

Valde Aho: Salotöllin joulu, Köyryrannan riekko, Kalakukko ja ukkoahven, Hongan kolokuttelijat

Lyhyesti loput Valde Ahon kirjat:

Salotöllin joulu: pääasiassa loppusoinnullisia runoja.

Hongan kolokuttelijat: savonmurteisia pakinoita ja runoja. Tämän jätin suosiolla lukematta, selailin vain suurpiirteittäin sisällön läpi. Sain tämän luku-urakan alussa Aapelin pakinoista kyllikseni. En muutenkaan ymmärrä miksi savon murre on niin iso juttu. Onhan se lupsakan kuuloista puhuttaessa, mutta luettuna lähinnä ärsyttävää. 

Kalakukko ja ukkoahven: elämänmakuinen kokoelma kalastukseen liittyviä tarinoita. Näistä pidin. Kerronta on niin vahvaa, että korvissaan kuulee nuotiotulen ritinän ja melkein nenässään haistaa savuahvenen tuoksun.

Köyryrannan riekko: ystävysten tarinoita vuosien varrelta. Kertojina mainitaan Martti Hautamäki, Emil Halonen, Tapani Keskitalo, ja Olli Mustajärvi. Nimestä huolimatta kansien välistä löytyy paljon muutakin kuin luontoa ja lintuja. 

Näistä kirjoista kolmessa viimeisimmässä on ammattimainen painatus. Mediapinta Oy mainitaan kustantajana (Kalakukko ja ukkoahven) ja painopaikkana (Köyryrannan riekko), Hongan kolokutteijat on myös selvästi painettu ammattilaisvoimin, mutta painopaikkaa ei mainita. Sisäsivulla lukee vain Tampere 2014. 

thumbnail%20%283%29.jpg

tiistai, 6. elokuu 2019

Dekkarit/Douglas Adams: Sielun pitkä pimeä teehetki

Dirk Gently on epäjärjestelmällisen ja sekasortoisen etsivätoimiston epäjärjestelmällinen ja sekava perustaja ja ainoa työntekijä - jos ei palkkarästejään vartovaa passiivisaggressiiviseen vastarintaan ryhtynyttä siivoojaa lasketa - jonka erikoislaatuiset työskentelymetodit käyvät täydellisesti yksiin erikoislaatuisten toimeksiantojen kanssa. Tässä olikin se pohjatieto, jota tästä Adamsin varsin viihdyttävästä dekkarista tarvitsette. Jos ihan välttämättä haluatte kuulla jotain juonesta, se menee jokseenkin näin:

Dirkin sihteeri Janice Smith, saa tarpeekseen, irtisanoutuu, ja katoaa sillä samaisella Heathrown lentokentällä, jolla viisi vuotta sitten leskeytynyt Kate Schechter tapaa ukkosenjumala Torin. Hetkeä myöhemmin lentokentällä tapahtuu mystinen räjähdys, joka tulkitaan luonnonmullistukseksi. Samoihin aikoihin Dirk saapuu viisi tuntia myöhässä tärkeään tapaamiseen ja löytää määränpäästä lauman poliiseja, aggressiivisen teinipojan, ja levylautaselta mestatun asiakkaansa pään. 

Räjähdyksen jälkeen poikansa omatoimisuudesta kiivastuneen Odinin luotaantyöntävä peikkopalvelija Toe Rag liimaa Torin lattiaan ja ilmoittaa, että Odin haluaa nähdä poikansa, mutta ennen Toria Odin tapaakin Katen, joka on saanut päähänsä etsiä hyppysiinsä pohjoismaalaiselta vaikuttaneen vaalean jätin, jonka hahmo oli Katen viimeinen näky ennen sokaisevaa räjähdystä. Lähdettyään Odinin lomakohteena toimivasta mielisairaalasta - erikoislaatuisten ihmisten hoitokodista - Katen Citroënin perään törmää harhailevan Dirkin rähjäinen Jaguar ja aivan kuin jonkin käsittämättömän universaalin lain ohjaamana näennäisen satunnaisilta tuntuneet kohtalon oikut, jumalat, ja ihmiset alkavat löytää yhteisiä nimittäjiä.    

466.jpg

"Sitä paitsi minä en ole samanlainen kuin muut yksityisetsivät. Minun menetelmäni ovat holistisia ja sanan varsinaisessa merkityksessä kaoottisia. Minä operoin tutkimalla kaiken perustavanlaatuista keskinäistä riippuvuutta." 

Tässä vaiheessa on varmaan selvää, että kirja kannattaa lukea itse. Juoni on niin hassahtanut, ettei sen selittämisestä tule mitään. Sielun pitkä pimeä teehetki on hurmaava kirja. Tiedän, että Dirk Gentlyn holistisesta etsivätoimistosta on tehty Netflix -sarja, jota voisin uteliaisuudesta vilkaista. Ainakin luettuna tämä on todella viihdyttävä. Ainoa ärsyttävä asia on se, että pokkarikoossa teksti on turhan pientä ja tiivistä.