sunnuntai, 26. tammikuu 2020

Dekkarit/Toni Aho: Organus

Akuuttilääkäri Milla Vartiainen ja Millan ystävä Aappo ovat kotimatkalla yhteisen ystävänsä hääjuhlista, kun he huomaavat lumipenkasta pilkottavat takavalot. On tapahtunut vakava kolari, jossa on osallisena rekka ja henkilöauto. Yksi uhreista on teini-ikäinen Lydia Miettunen, jolla myöhemmin paljastuu myös kolarista riippumaton munuaisten vajaatoiminta. Luodessaan hoitosuhdetta Lydiaan, Milla kiinnostuu Lydian perheestä, jossa kaikki ei näytä olevan kohdallaan. Lydian isä ei usko olevansa tytön biolgoinen isä ja kertoo ajaneensa tahallaan päin rekkaa, eikä tämä jää perheen ainoaksi murhenäytelmäksi. Vain paria kuukautta ennen kolaria Lydia on kuullut Jirca-serkkunsa kadonneen mystisesti kesken moottorikelkka-ajelun. Jircasta itselleen munuaisluovuttajaa toivova Lydia pyytää Millaa selvittämään, mitä Jircalle on tapahtunut.

Samaan aikaan Aappo uurastaa omassa työpaikassaan, ilmaisia terveysvakuutuksia kauppaavassa Farmagenissa, joka vaatii vakuutuksen vastineena asiakkailtaan genomiprofiilin, jonka pohjalta yritys pyrkii luomaan maailmanlaajuisen biopankin Ouluun. Kun Aappo Millan pyynnöstä hakee Farmagenin tietokannasta Jircan tietoja selvittääkseen elinluovutuksen mahdollisuutta paljastuu, että samoja tietoja on haettu Jircan katoamisen jälkeisenä päivänä jonkun tuntemattoman venäläisen toimesta. Kaksikon jatkaessa tutkimuksiaan käy selväksi, että kunnianhimoisella biopankkiviritelmällä on arvaamattomia ja hengenvaarallisia varjopuolia. 

organus.jpg

Onneksi päähenkilö Milla on tässä romaanissa hiukan vähemmän ärsyttävä kuin ensimmäisessä osassa, mutta uhriutuvuus ja yltiödramaattisuus ovat edelleen iso osa Millan persoonaa. Aivan uskomattoman ärsyttäviä piirteitä aikuisessa ihmisessä. Teini-ikäisellä ymmärtäisin, mutta aikuisen piirteenä tuo on silkkaa epäkypsyyttä ja narsistisuutta. Hatunnosto Toni Aholle kuitenkin siitä, että Millaa oli henkilöhahmona yritetty viedä eteenpäin ja jalostaa. 

Toni Aho ei kuitenkaan päässyt eroon laahaavasta, tunnelmaa latistavasta kirjoitustavasta vielä tässäkään romaanissa. Lisäksi yksityiskohtaiset selostukset ihmisten vammoista koettelivat sietokykyä. Kestän kyllä väkivaltaiset rikosromaanit silloinkin, kun niissä kuvaillaan uhreja, mutta onnettomuusuhrien aivomönjät jättäisin mieluusti aivokoppaan. Onnettomuus tuntuu todennäköisemmältä kuin murha, siksi sen yksityiskohtainen kuvailu tulee turhan lähelle lukijaa.

Kirjailija myös paljasti tässäkin kirjassa oman naisnäkemyksensä. Milla on opiskellut lääkäriksi, mutta Toni Ahon mielestä hän ei kuitenkaan tiedä, että 44-vuotias nainen voi olla hedelmällinen. "Miten se ylipäätään on mahdollista... edes biologisesti?" kysyy lääkäri (MIlla) alasta mitään tietämättömältä äidiltään, joka haaveilee iltatähdestä. Toni Ahon mielestä nuori nainen on väheksyttävä (Exitus romaanissa) ja keski-ikäinen nainen on liian vanha. Ammattikirjailijan kuuluisi pitää omat mielipiteensä kurissa kirjoittaessaan henkilöhahmonsa näkökulmasta. Tuollainen ymmärtämättömyys naisia ja biologiaa kohtaan ei tunnu uskottavalta, kun sitä yritetään esittää lääkäriksi opiskelleen naisen näkökulmana.

 

torstai, 23. tammikuu 2020

Susanna Alakoski: Sikalat

"Minne äiti ja isä katosivat silloin kun he olivat humalassa? He häipyivät mutta missä he olivat? Äiti äiti. Isä isä. Tein heille piirustuksia koulussa. Yritin tehdä samoja asioita kuin kaverini. Panin kädet ristiin enkä sanonut mitään typerää enkä ollut ilkeä kenellekään. Halusin sanoa että he olivat alkaneet näyttää omituisilta, että viikot kuluivat ja halusin kertoa miten väsynyt, surullinen ja nälissäni olin. Mutta äidillä ja isällä oli kasvot kasvojensa päällä eikä heidän kanssaan voinut puhua. Peruutin yhä kauemmas taakse kunnes menin seinän läpi, haihduin ilmaan. Entä jos lupaisin etten enää ikinä pyytäisi mitään tai valittaisi?" Susanna Alakoski/Sikalat

Vapaapäivän luku-urakka. Toki piti mahduttaa päivään paljon muutakin, mutta tämä kirja kyllä nieli suurimman osan ajasta melkein huomaamatta. En voinut laittaa tätä kotimaisiin kirjoihin, vaikka kirjailija on syntyjään suomalainen. Hän kuitenkin muutti jo viisivuotiaana Ruotsiin ja on ruotsalaistunut niin, että kirjoittaakin ruotsiksi. Silloinhan hän on ruotsalainen. 

Tämä Sikalat on Ruotsissa palkittu teos, joten osasin jo odottaa hyvää kirjaa. Suomessa kirjan saama palkinto ei aina tarkoita sitä, että kirja on hyvä. Joskus Suomessa palkitaan kirja pelkästään siksi, että se on omituinen.

thumbnail%20%2812%29.jpg

Sikalat kertoo Ruotsin Ystadin kaupunkilähiöön muuttavasta tuikitavallisesta suomalaisperheestä, johon kuulu vanhempien lisäksi kolme lasta: Leena, Markku, ja Sakari. Kertojana ja tapahtumien tulkitsijana toimii Leena, joka tarkkailee lapsen silmin äitinsä ja isänsä aluksi lupsakkaa, sitten riitaisaa yhteiseloa, naisen asemaa joskus 70-luvulla (vuosilukua ei taidettu kertoa, mutta Vietnamin sota mainittiin), huonomaineisen lähiön omalaatuisia asukkaita ja kepeän optimismin vaihtumista ahdistukseen perhe-elämän suistuessa vanhempien alkoholismin myötä jyrkkään alamäkeen. Kirjasta löytyy myös yksi koskettavimpia sotamuisteloita mitä olen lukenut. Ei verta tai kyyneliä tai väkivallalla pröystäilyä vaan arkiseksi muuttuneen sodan kuvaus kotirintamalta:

"Äiti sanoi, että mummilla oli panssaroidut siivet jotka hän levitti äidin selän ylle silloin kun lentokoneet nuolivat maata. Juoskaa tytöt metsään, mummi huusi ja kiiruhti heidän perässään terässiipineen. Helmin äiti oli tarttunut lapsia kädestä ja juossut kirkkoon. Äiti sanoi että hiekkalaatikko oli täynnä ruutia."

Yksi kirjan teemoista on ulkopuolisuus ja maahanmuutto, mutta tämä on myös tarkkanäköinen kuvaus alemman yhteiskuntaluokan elämästä ja Leenan perheen kohdalla myös surullinen tarina alkoholiriippuvuuden ja perheväkivallan tuhoamasta lapsuudesta. Pitkästä aikaa kirja, jonka voin laittaa tunnisteen Kelpo kirja alle. 

keskiviikko, 22. tammikuu 2020

Päivi Alasalmi: Ystävä sä naisien

Työtään rakkaudella tekevä keittäjä Armi on kasvanut hyvien vanhempien hoivassa ja itsenäistynyt läheisimmän ystävänsä Raijan käsikynkässä, mutta kärsii itsetunto-ongelmista ja epävarmuudesta. Raija onkin Armille kaikki kaikessa; uskottu ja uskollinen. Kun työpaikkaan saapuu räiskyvä ja vetovoimainen, mutta lähes sairaan huomionhakuinen Meija, henkilödynamiikka ja työilmapiiri alkaa vähitellen muuttua; ensin hilpeäksi ja eloisaksi, sitten pahansuopaksi ja ilkeäksi, ja kohta Armi huomaa seisovansa yksin, ympärillään myrkytettyjä mieliä ja pilattuja ihmissuhteita. 

Armi tuntee itsensä heikoksi ja sairaaksi, ja hakee toista työtä perhekursseihin erikoistuneesta KR-keskuksesta (Kosmisen Rakkauden Kurssikeskus) tietämättä, että kyse on johtajaansa Auvo Seitalaa jumalankaltaisena olentona palvovasta uskonnollisesta kultista. Armi on tuskin päässyt aloittamaan uutta työtään, kun uuteen keittäjättäreen kohdistunut käännytystyö alkaa eikä aikaakaan, kun Armi on täysin Auvon lumoissa. 

thumbnail%20%2811%29.jpg

Tätä oli niin ahdistavaa lukea, etten kirjoita tästä mitään tämän kummempaa. Jos joku haluaa lukea naisten alistamisesta ja aivopesusta, tässä oiva kirja siihen tarkoitukseen.  

 

tiistai, 21. tammikuu 2020

Dekkarit/Toni Aho: Exitus

Tätä kirjaa olen monesti katsellut ja mutustellut, muttei ole mukaan tarttunut. Nytpä tuli luettua. 

Päähenkilö on vuoden päästä lääkäriksi valmistuva itsetuhoinen ja syömishäiriöinen liikuntanarkomaani Milla Vartiainen, joka syyttää mielenterveysongelmistaan alkoholisoitunutta ja tytärtään alkkisten narsistiseen tapaan hyväksikäyttävää äitiään. Takertuvaa ja vikisevää äitiä ärsyttävämpi henkilö tässä kirjassa oli vain joka ruokapalaa nyppivä ja läskiä neuroottisesti kammoksuva Milla itse. Jos noista kahdesta jomman kumman kaveri pitäisi olla, valitsisin äidin. Molemmat ovat kohottaneet itsensä marttyyrimittarilla yhtä korkealle. Alun jälkeen aloinkin mielenkiinnolla seurata aikooko Toni Aho kehittää näitä kahta hahmoa johonkin suuntaan vai jäävätkö molemmat yhtä epäkypsiksi.  

Milla lähtee kesätöihin Nälviän terveyskeskukseen ja majoittuu tk:n yhteydessä sijaitsevaan entisen kiinteistönhoitajan asuntoon, jossa karmivalla tavalla lojuu yhä entisen asukkaan tavaroita. Myöhemmin Millalle paljastuu, että töykeällä ja synkkämielisellä lääkärikollegalla, Vladilla, on tapana kuljeskella terveyskeskuksessa työajan jälkeen ja uuden talonmiehen kammo Millan väliaikaista asuntoa kohtaan johtuu tavasta, jolla entinen kiinteistönhoitaja poistui tästä maailmasta. Pikkuhiljaa tuore kesälekuri saa huomata, että Nälviän terveyskeskuksessa tapahtuu jotain muutakin erikoista. Luonnollisilta vaikuttavat kuolemat pitävät sisällään epäilyttäviä piirteitä ja alueella vaikuttaneella uskonlahkolla näyttää olevan jotain tekemistä asian kanssa. Sekä Millan ammatillinen uskottavuus että jo valmiiksi hauras mielenterveys ovat koetuksella hänen yrittäessä vakuuttaa muita työntekijöitä rikoksen mahdollisuudesta.

thumbnail%20%2810%29.jpg

Ensin hyvät asiat. Pidin romaanin aihepiiristä. Lääketieteellisiä trillereitä saisi olla tarjolla enemmän. Pidin myös tarinan osasista. Vaikka juoni ei ollut mitenkään poikkeuksellisen omaperäinen, se piti sisällään sellaisia palasia, joita oli hauskaa pyöritellä mielessään. Toni Ahon kirjoitustyyli on sujuvaa ja helppolukuista, vaikka kyllähän tästä niitäkin asioita löytyi, joista en pitänyt. 

En tahtoisi olla pilkunviilaaja, mutta mielestäni ammattikirjailijan pitäisi osata jo kirjoittaa niin, etteivät hänen omat henkilökohtaiset arvonsa ja mielipiteensä pistäisi tekstin läpi. Tässä kirjassa oli muutamia viattomilta vaikuttavia lauseita, jotka jäivät ärsyttämään. Esimerkkinä lause: "Millasta oli ilahduttavaa tavata talossa edes joku alle kolmikymppinen henkilö, ja hän kävi kättelemään Hennaksi esittäytyvää neitosta vapautuneesti hymyillen." Tässä lauseessa tökkii kaikki. Yli kaksikymppinen on oikea nainen, joka voi olla jopa muutaman lapsen äiti. Sukupuolta ei tarvitse ensin häivyttää kutsumalla naista henkilöksi ja sitten korostaa tämän nuoruutta ja naiseutta kutsumalla neitoseksi. En usko, että parikymppinen nainen käyttäisi edes mielessään tuollaisia sanoja, joten tämän täytyy olla lähtöisin kirjailijan omasta naisnäkemyksestä. Eikä kritiikkini tarkoita sitä, että pitäisin tätä jonain MeToo# asiana, se vain häiritsee jos päähenkilön haivainnot vaihtuvat yhdessä lauseessa kirjailijan havainnoiksi ja sitten taas takaisin.

Kirja sortui myös jaarittelemaan. Ensin ajattelin, että Aho on vain tahtonut alustaa tarinan hyvin, mutta tässä sorruttiin jo liialliseen pikkutarkkuuteen. Tällainen kiertoajeluköröttely oli suoraan pois jännityksestä ja ajoittain kirja tuntuikin suorastaan tylsältä. Kirjailija veti päähenkilöä perässään kuin märkää rättiä ja lukijana toivoin, että joku olisi vääntänyt rätin kuivaksi ja antanut lentää tuulessa laahustamisen sijaan. Exitus sopii lukijalle, joka osaa lukea silmät puoliummessa. Minä en ole sellainen ihminen.

 

lauantai, 18. tammikuu 2020

Riikka Ala-Harja: Jättiläinen

Toinen Riikka Ala-Harjan romaani. Tästä olen joskus lukenut arvostelun ja sen perusteella odotin enemmän. Luulin tätä kasvutarinaksi, mutta kyse olikin pelkistä alapääjutuista. Kasvuahan sekin toki on. 

thumbnail%20%289%29.jpg

Tarina kertoo pitkänhuiskean kuusitoistavuotiaan Tanelin ja teatterialasta haaveilevan, mutta vain pornoviihteessä ansioituneen kaksikymmentäneljävuotiaan Monan matkasta Yhdysvaltoihin, ja kovin yksipuolisista ura- ja suhdeviritelmistä. Suorapuheisia jos ollaan: Taneli haluaa pillua ja Mona ammatillista hyötyä. Molemmat päätyvät pornokuvauksiin, eikä ura näytä etenevän pettymyksiä pidemmälle. Taneli miehistyy hiukan matkan varrella, vaikka kovin kapeakatseisena pysyykin. Annettakoon se nuorelle miehelle anteeksi.

En pitänyt tästä ollenkaan. Teini-ikäisten poikien ajatuksenjuoksu ei ole mielenkiintoista, päinvastoin, se on välillä suorastaan etovaa ja lähes aina yksitoikkoista. Kahden kirjan lukukokemuksella voin todeta, että en erityisemmin pidä Riikka Ala-Harjan romaaneista.