lauantai, 28. maaliskuu 2020

Dekkarit/Katja Alm: Unessa näkyy kuolema

Nämä Almin kirjat ovat siinä mielessä erikoisia, ettei niitä voi inhota vaikkei kirjailijan kirjoitustyylistä pitäisikään. Jos pitäisi valita kirjasta kokonaisuutta parhaiten kuvaava pätkä, se olisi se missä kuvaillaan päähenkilön tapaa paistaa kananmunansa. Kirja oli siis täynnä tällaisia juonen kannalta täysin tarpeettomia kohtauksia. Silti sain tästäkin Almista revittyä iloa irti. Päähenkilön naapurustosta löytyi niin kirjava kattaus erikoisia viipeltäjiä, että väkisin pohti kirjailijan henkilöhistoriaa: missä lie elävät näiden hahmojen esikuvat? 

alm_9789525908695.jpg

Päähenkilö on oman etsivätoimiston perustanut Usva-Lilja Storkivi, joka saa tutkittavakseen entisen pettäjä-avopuolisonsa, Samuelin, katoamistapauksen. Samaan aikaan Usva-Lilja tapaa komean Juho Hirvimäen, joka on menettänyt yhteyden entiseen ystävättäreensä, Mimosaan. Ansaitakseen Juhon kiitollisuuden Usva-Lilja alkaa tutkia myös Mimosan tapausta. Molemmat asiakassuhteet aiheuttavat etsivälle lähinnä ongelmia, eikä nihkeästi eteneviä tutkimuksia ainakaan helpota hänen oma taloyhtiönsä omituisine asukkaineen ja lapsuusvuosilta tuttu karmiva painajainen, joka tuntuu enteilevän jotain pahaa. 

tiistai, 24. maaliskuu 2020

Dekkarit/Katja Alm: Ansiosidonnainen kuolema

Työvoimatoimiston piti olla helppo harjoittelupaikka nuorelle naiselle, joka ei oikein tiedä mitä elämällään tekisi. Hetken mielijohteesta tehty valinta osoittautuu kuitenkin kaikkea muuta kuin läpihuutojutuksi, kun toimiston johtaja murhataan lähellä harjoittelijan työskentelypistettä. Kukaan ei ole kuullut mitään, eikä kenelläkään ole aavistustakaan murhaajan henkilöllisyydestä, mutta pian pahat kielet kuiskuttelevat tulokkaan selän takana. Harjoittelija itse ei osaa yhdistää outoja havaintojaan johtajan murhaan: kuka kulkee toimiston käytävillä siteeraamassa Edgar Allan Poeta ja kuka kopistelee korkokengillä kohti johtajan huonetta? Samoihin aikoihin harjoittelijan rakkauselämä saa yllättävää nostetta, mutta päällisin puolin mukiinmenevissä miehissä vain tuntuu olevan jotain selittämättömällä tavalla vinossa.

thumbnail%20%284%29.jpg

Takakannen luettuani ajattelin, että tulen varmaan inhoamaan tätä kirjaa, mutta ei tämä niin paha ollutkaan. Toki työvoimatoimisto ympäristönä on yhtä kuivakas ja tympeä kuin voi kuvitellakin, mutta henkilöhahmojen luomisessa kirjailija on onnistunut kiitettävästi. Ärsyttävä savolaisittain kiekuva Valma Ketonen ja hiukan pahaenteinen, mutta silti joukon täyspäisimmältä tuntuva Barbro Korppi ovat henkilöistä mieleenpainuvimmat. Voin myöntää, että juonikin on ihan jees, vaikka inhosinkin Katja Almin amatöörimäiseltä tuntuvaa kirjoitustyyliä. Jännästi siihenkin tottui. Suurin miinus on seisahtuneisuus. Päähenkilö kulkee koti-työ-treffit -akselilla kuin mekaaninen lelu, eikä lukijalle annettu tarpeeksi koukuttavia vihjeitä. 

 

keskiviikko, 18. maaliskuu 2020

Eliseo Alberto: Caracol Beach

Kun kolme nuorta, Laura, Martin, ja Tom, lähtevät Martinin vanhempien huvilalle juhlimaan koulujen päättymistä, viattomilta tuntuvat tapahtumat pienine viattomine päätöksineen saavat kohtalon kutomaan katalia kudelmiaan. Samaan aikaan menneisyytensä vainoama entinen kuubalaissotilas pukeutuu hirttoköyteen ja lähtee etsimään kuolemaa, ja työhönsä väsynyt poliisi Sam Ramos saa tavanomaisen soiton ärsyttävältä, tylsältä, ilkeältä rouva Dickinsonilta ja riesakseen yli-innokkaan keltanokan. Jossain kaiken taustalla - ja samalla kaiken keskiössä - liihottelee siivekäs bengalintiikeri kuin lähestyvän tragedian enne. 

thumbnail%20%2839%29.jpg

Pidän kirjoista, joiden tapahtumapaikka ja aika on rajallinen. Ne tuntuvat niin hallituilta. Ehkä minussa elää pieni kontrollifriikki, joka saa iloa tällaisista kompakteista lukupaketeista. Caracol Beachiin sijoittuvat tapahtumat on ajoitettu yhden illan aikajanalle, jossa kaikkien osallisten edesottamuksia seurataan vuorotellen, kunnes henkilöiden polut lopulta kohtaavat. Tämä romaani on omaan makuuni vähän liian tiivis ja täyteen ahdettu, aivan kuin kirjailija olisi pelännyt kerrottavan loppuvan kesken ja siksi ängännyt mukaan kaikkea ylimääräistä, mutta luettavuudeltaan tämä on silti melko miellyttävä.   

torstai, 12. maaliskuu 2020

David Albahari: Syötti

David Adbaharin Syötti on jälleen yksi tarina sodasta ja selviytymisestä. Käsittämätöntä, kuinka paljon näitä kirjoja on kirjoitettu. Syötti on kuitenkin ihan mielenkiintoisesti toteutettu romaani, joskin omaan makuuni aivan liian tiiviisti kirjoitettu. Teksti oli yhtä pitkää litanjaa etukannesta takakanteen. Kenties enemmän tämän seikan kuin ajanpuutteen vuoksi vain 141-sivuisen teoksen lukemiseen tuhrautui monta päivää. Tiivistä, ahdasta tekstiä ei vain yksinkertaisesti pystynyt lukemaan kuin muutaman aukeaman kerrallaan.

thumbnail%20%2837%29.jpg 

Koska takakansi kertoo hyvin kirjan sisällön, otan siitä kuvan ja saatte lukea siitä:

thumbnail%20%2838%29.jpg

Mukaan on vedetty myös kolmas osapuoli, kanadalainen kirjailija Donald, jolla tuntuu olevan suurempi merkitys sanojen sisäistämisen kannalta kuin mitä ensin ajattelin. Kertoja on hämillään ja eksynyt, oma identiteetti ja yhteenkuuluvuudentunne on hukassa, mutta myös itsevarma Donald kuvastaa hämmennystä, toisenlaista ulkopuolisuutta. Donaldin ja kertojan välissä on kummallinen sovittelun ilmapiiri. Kertoja on melkein anteeksipyytelevä ja Donald suojautuu intellektuellin kuorensa taakse.

Lukiessa mutustelin, että tämän kirjan teema on globaalisti merkittävämpi kuin yhden naisen elämäntarina, mutta syvällisemmät pohdinnat jätän itseäni älykkäämmille, koska olen oikeasti aika kyllästynyt tällaiseen kirjallisuuteen. Mutta kirjana tämä on taitavasti kirjoitettu ja kerrontaa voisi kuvailla sanalla 'tuudittava', mutta ei unettavalla tavalla. Enemmän tyynnyttävää kuin unettavaa tuuditusta. Oletteko muuten koskaan ajatelleen sanaa 'tuudittaa'. Se on aika typerä sana.   

maanantai, 9. maaliskuu 2020

Dekkarit/Filip Alexanderson: Esikoinen

Muuttotouhujen vuoksi bloggaaminen ja lukeminen on jäänyt vähemmälle huomiolle. Sain vihdoin luettua tämän Esikoisen, jota olen tarponut läpi muuton ohessa jo yli viikon. Esikoinen on melko kummallinen dekkari, jonka tarinaan uppoutuminen olisi ehdottomasti vaatinut enemmän keskittymistä. Kirjassa on niin erikoista sanastoa ja tarina häilyy jossain fantasian, kauhun, ja paranormaalin rajamailla, etten mitenkään saanut punaisesta langasta kiinni. Lukemiseen tuli liian pitkiä taukoja, lukuympäristö oli liian levoton. 

esikoinen.jpg

Päähenkilönä häärii yhteiskunnan rattaiden ja kirjanpidon ulkopuolelle pudonnut entinen poliisi Viveca Eldh, joka toimii kovaotteisena auktoriteettina pultsareiden, narkkareiden, ja rikollisjengien hallitsemilla Tukholman kaduilla silloin, kun kunnon väki on lukkiutunut turvaketjujen taakse nukkumaan tai sulkenut muuten vain silmänsä. Viveca on erikoistunut penkomaan rikoksia, joiden edessä poliisi on neuvoton, kuten sairaalassa tapahtunutta vastasyntyneen lapsen rituaalimurhaa ja mediassakin kummastusta herättävää luolamiehen tapausta. Luolamies on todellisuudessa nuori mies nimeltä Jonas, joka mystisesti huijaa kuolemaa ja saa siinä ohessa yliluonnolliset voimat - ja peräänsä pyövelin.

Koko luku-urakan ajan koin tarvetta löytää kaikelle jokin luonnollinen selitys. Yleensä en häiriinny tällaisista yliluonnollisista lisämausteista, mutta ehkä en vielä ollut valmis ymppäämään niitä rikoskirjallisuuteen. Olen sillä tavalla ahdasmielinen.