Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


lauantai, 1. elokuu 2020

Lukupiiri, kiinnostuneita?

Kuuluin jonkin aikaa Lankisen lukupiiriin, mutta siellä ei luettu niinkään proosaa vaan enemmän sponsoroituja lähes uunituoreita julkaisuja, eikä lukupiirin hitauskaan sopinut omaan lukurytmiini. Olen harkinnut oman lukupiirin perustamista. Lukupiiriin valittaisiin luettavat kirjat sillä perusteella, että kirja löytyy suurella todennäköisyydellä kirjastosta ja on proosaa (ei elämäntapaoppaita tms.). Kirja vaihtuisi kahden viikon välein.

Alustaksi mietin ensin Facebookia, mutta nyt olen alkanut empiä. Facebook-ryhmän ylläpitäminen vie kamalasti aikaa, eikä minulla sitä ylimääräistä aikaa juurikaan ole. Ajattelin kuitenkin kysäistä täällä blogissa, löytyisikö verkossa toimivalle lukupiirille tilausta? 

fall-1072821_1280.jpg 

lauantai, 1. elokuu 2020

Dekkarit/Arnaldur Indridason: Hyytävä kylmyys

Kun äitinsä menettänyt Maria löydetään roikkumasta köyden jatkeena kesämökiltään, kuolema kirjataan itsemurhaksi. Ystävänsä löytänyt Karen on kuitenkin varma, ettei Maria ole voinut tappaa itseään, ja käy tapaamassa rikospoliisi Erlenduria mukanaan nauhoite, jossa Maria kertoo meediolle saaneensa merkin edesmenneeltä äidiltään tuonpuoleisesta. Skeptinen Erlendur leimaa meedion huijariksi, mutta jokin tapauksessa on herättänyt hänen mielenkiintonsa. Samaan aikaan hän palauttaa tutkinnan alle kaksi kauan sitten kadonneen henkilön tapausta, jotka tuovat Erlendurin mieleen kipeitä muistoja hänen omaan lapsuuteensa liittyvästä tragediasta.

9789525410709_25174_2048_363x%403x.progr

En muista milloin olisin lukenut islantilaisen dekkarin tai ainakaan en ole ollut lukiessa tietoinen, että kirjailija on islantilainen. Tämän kirjan tiesin heti islantilaiseksi, koska kirja vilisi niitä ärsyttäviä kirjaimia, joita ei löydy läppärin näppäimistöltä. Hyytävä kylmyys on mielestäni ihan keskinkertainen dekkari. Dialogi oli vähän mekaanista, mutta muuten ei mikään erityisemmin tökkinyt. Paitsi ehkä se, että kelvolliseen dekkariin oli pitänyt vetää mukaan niin paljon päähenkilön perhe-elämää. Erlendurin tytär oli suorastaan raivostuttava! 

tiistai, 28. heinäkuu 2020

Roope Alftan: Ensimmäinen pataljoona

1960-luvulle sijoittuva Ensimmäinen pataljoona on kirjailijan omiin kokemuksiin pohjautuva, mutta mielikuvituksella höystetty kertomus - tai oikeammin kansien väliin koottu kokoelma - joka sisältää värikkäitä ja välillä julmiakin tarinoita Kyproksen sisällissodan ajalta. Tapahtumien ytimessä on Nikosia, jossa rauhanturvaajat yrittävät ylläpitää rauhaa turkkilaisten ja kreikkalaisten välillä. Levottomuudet eivät tarvitse suurta kipinää syttyäkseen ja tulenaran tilanteen keskellä taistelevat selviytymisestään niin ihmiset kuin katurakitkin.

i284852689374828222._szw1280h1280_.jpg

Olen vähän yllättynytkin siitä, miten hyvin viihdyin tämän kirjan parissa, mutta lukiessa niteestä varisi sivuja kuin syksyn lehtiä. Lopulta jouduin lukemaan puoliavointa kirjaa, koska pelkäsin taittaa sivuja auki. 

maanantai, 27. heinäkuu 2020

Kim van Alkemade: Lapsi nro 8

Rachel on neljävuotias, kun hänen päällisin puolin siedettävä elämänsä romahtaa ja tie vie köyhän, mutta turvallisen kodin huomasta newyorkilaiseen orpokotiin omaa etuaan tavoittelevan tunteettoman tohtori Mildred Solomonin koekaniiniksi. Selvittyään sekä Solomonin lääketieteellisistä kokeista että orpokotilapsuudesta Rachel opiskelee sairaanhoitajaksi ja päätyy töihin Juutalaiseen vanhainkotiin. Eräänä päivänä osastolle tuodaan luusyövän riuduttama nainen, joka tahtoo itseään kutsuttavan tohtoriksi. Potilaan nimi tuntuu Rachelista etäisesti tutulta ja pikkuhiljaa muistikuvat kaukaisesta menneisyydestä palaavat kummittelemaan ja ajavat Rachelin siihen pisteeseen, ettei hänen ja tohtori Solomonin julmuudessa ole juurikaan eroa. 

lapsi-nro-8.jpg

Hyvä esimerkki epäonnistuneesta ensimmäisen persoonan käytöstä. Olen aina sanonut, ettei minä-muoto sovi pitkään romaaniin ellei romaani ole muistelma tai kirjailija oikein erityisen taitava kirjoittaja. Lyhyessä tarinassa se voi toimia oikein hyvin, mutta ei romaanissa. Lapsi nro 8 on kirjoitettu osittain takautuvasti ja takautuvien osien tökkivyys voisi johtua käännöksestäkin. Suorittamani taustatutkimuksen perusteella teoksen suomentanut Päivi Paju on kuitenkin kokenut konkari, joten epäilen nihkeyden olevan enemmän joko kirjailijan osaamattomuutta tai tekstin liiallista jälkimuokkausta.

Nykyhetkeen sijoittuvat osat tökkivät takaumiakin enemmän ja siihen löydän syyksi vain sen, että ne on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa. Minäkertojan uskottavuusongelmat moninkertaistuvat jos kerronnassa on pientäkin epäluontevuutta. Tässä kyseisessä kirjassa päähenkilö ei tullut liian lähelle lukijaa, eikä näkökulman supistuminenkaan ollut niin paha kiusa, koska takaumien avulla tapahtumat näytettiin laajemmalti, mutta hän vain yksinkertaisesti oli koko ajan kuin lainanahoissa. Pahimmillaan tuntui kuin kirjailija olisi yrittänyt kusta lukijaa silmään. Aivan kuin Rachelin tilalla olisi ollut joku, joka vain yritti epäonnistuneesti näytellä Rachelin roolia.

Minua myös ärsytti itse tarina. Ehkä tämä pitäisi nähdä niin, että Rachel sai julmuudestaan rangaistuksen etukäteen, koska sairastui Solomonin kokeista, mutta omalla tavallaan tämä silti piti Rachelin tekosia hyväksyttävämpinä kuin Solomonin. Onko kosto hyväksyttävää? Mielestäni se tiettyyn pisteeseen asti on, mutta ei näin pitkälle.  

torstai, 23. heinäkuu 2020

Santeri Alkio: Jaakko Jaakonpoika

Tarina äärimmäiseen piheyteen taipuvaisesta Jaakko Jaakonpojasta, joka manaa vaimonsa ja lastensa aiheuttamaa rahanmenoa ja suunnittelee silkkaa ahneuttaan talon myymistä, vaikka vanhin poika Martti ottaisi mielellään kotitilan viljeltäväkseen. Martin ja Jaakon välit repeilevät vanhan isännän taipumattomuuden vuoksi ja lopulta Martti päätyy muuttamaan morsiamensa, Liisan, kanssa Amerikkaan omaa onneaan etsimään. Nuorempi poika, Hermanni, on hänkin päättänyt lähteä kauppaopistoon sen sijaan, että alistuisi isänsä tahdon alle. 

thumbnail%20%2832%29.jpg

Ei läheskään niin kuivaa tekstiä kuin kirjaa aloittaessa pelkäsin. Kirjailija Santeri Alkio oli eläessään toimittaja ja poliitikko. Meriitteinä mainittakoon, että Alkio perusti Maalaisliiton ja Ilkka -sanomalehden. Juuri nuo taustatiedot saivat minut epäilemään, että tämä Jaakko Jaakonpoika sisältää puuduttavaa ideologista paasaamista, mutta kyllä tässä kuitenkin oli pääosassa itse tarina.