Kaunokirjallisuuden osastolla hyllyn ensimmäinen kirja oli siis Aleksi Aallon vuonna 2014 julkaistu esikoisteos Rintaperillinen, jonka pituutensa ja helppolukuisuutensa puolesta olisi voinut lukea vuorokaudessa, mutta monen syyn summana lukemiseen tuhraantui yli viikko. Ilman itselleni asetettua lukuhaastetta en olisi tähän kirjaan edes kajonnut. En siksi, että kirja olisi kirjoitettu huonosti. Periaatteessa Rintaperillinen on tyylilajilleen uskollinen ja ihan sujuvasti kirjoitettu veijaritarina, vaikka 206 sivun aikana hymyilinkin vain kahdesti - ja siinähän se ongelma sitten olikin.

Ajanjaksolle 1988-2011 sijoittuva romaani kertoo Veli Rahikaisesta; nimeään ja jääräpäisyyttään myöten perisuomalaisesta ikämiehestä, yrittäjästä, ja tuoreesta leskestä, joka vaimonsa kuoltua havahtuu pohtimaan elämäntyönsä jatkumista sen jälkeen, kun hänestä itsestään aika jättää. Koska omat lapset, Tuomas ja Helena, ovat Velin mielestä edesmenneen vaimon toimesta liian lepsusti kasvatettu, eikä näillä ole perheyrityksen jatkamiseen edellytyksiä sen enempää kuin haluakaan, Veli päättää turvautua hajonneen Neuvostoliiton rahalla rullaavaan geeniteknologiaan kasvattaakseen itse työlleen jatkajan.

Ville-poika saa alkunsa eettisesti arveluttavin keinoin, eikä edes Villen äidille, Marialle, olla kerrottu koko totuutta itärajan yli kannetun termospullon alkuperästä. Kuvioissa pyörivät myös ammattitaidoton yksityisetsivä Juhani Linssi, gangsterimaisesti bisneksiään pyörittävä venäläinen oligarkki Rublov, ja ikuisuuskaupoilla rahaa käärivä tohtori Kupoljev. Lopputuloksesta kerron vain sen, että Villen kautta Veli oppii näkemään jo aikuiset lapsensa uusin silmin samalla, kun voi ensimmäistä kertaa kokea isyyden, jonka kokemiseen ei Tuomaksen ja Helenan lapsuudessa jäänyt aikaa. Villestä tulee yrittäjähenkinen ja luonteeltaan alkuperäistä mallia muistuttava, mutta Marian ja nuoremman polven hoteissa myös avarakatseinen ja reilumpi ja rehellisempi kuin Veli olisi tahtonutkaan. Veli joutuukin huomaamaan, ettei mikään ole niin varmaa kuin epävarma, etenkään mitä tulee lasten kasvatukseen.

Tarinassa on aineksia vaikka mihin. Siitä olisi voinut saada hersyvän hauskan ja vauhdikkaan veijarikomedian, jota minäkin olisin jaksanut lukea huokailematta kurkkuani kuivaksi, mutta lopputulos oli kuin laihialaisen raamattu: tylsä, riisuttu, ja pintapuolinen. Teologinen ja filosofinen pohdinta on pinnallista ja puuduttavaa, arjen kuvailu jaarittelevaa. Paitsi, ettei hyvistä aineksista saatu mitään irti, romaanin loppukin oli lattea ja tuntui suorastaan keskeneräiseltä. Olkoot vain Kustannusosakeyhtiö Paasilinnan painattama teos, mutta ei tässä paasilinnamaiseen sanailuun ylletty.

Kirjaston ensimmäinen teos ei siis ottanut tulta, mutta en tästä lannistu. Seuraavana vuorossa Kari Aalto: Mustalaisnaamio.