Mumbaissa, Vishraminkujalla, aivan slummin laidalla sijaitseva Vishram-taloyhtiö on kosmopoliittinen sekamelska, jossa ihmiset elävät rintarinnan uskonnosta ja taustasta riippumatta. Pihalla pelataan krikettiä, yhtiönkokoukset istutaan valkoisilla muovituoleilla, ja kaikki tietävät toistensa elämästä kaiken tietämisen arvoisen. Jos jokin asia jää taloyhtiön sihteeriltä, Kotharilta, huomaamatta, sen huomaa roskia penkova kissa, jota on hyvä syyttää kaikesta mitä ei kehdata suoraan tunnustaa. Vishramin kirjavien, monsuunisateiden pieksemien seinien takainen rauha joutuu kuitenkin koetukselle, kun ahne ja häikäilemätön kiinteistöalan yritys Confidence Group tekee sortumisvaarassa olevasta talosta ostotarjouksen. Asukkaiden myyntihalut jakautuvat puolesta ja vastaan, ja vuosien mittaan lähes symbioottiseksi muodostunut elämä muuttuu painostavaksi kyräilyksi, kunnes vanhan ja uuden välissä seisoo enää viimeinen mies, vanha eläköitynyt opettaja, Masterji

lataus%20%286%29.jpg

Kirja on liian pitkä, siinä on tarpeettomia yksityiskohtia ja tapahtumille, jotka olisi voinut jättää vähemmälle huomiolle, on uhrattu turhan monta aukeamaa. Mielessäni annoinkin Adigalle lempinimeksi 'Intian Päätalo', koska tapahtumat etenivät venyen. Mutta Viimeinen mies ei missään nimessä ole huono kirja. Siinä on paljon tarkkanäköisesti luonnehdittuja henkilöhahmoja, joiden mielenliikkeiden seuraaminen osoittautui yllättävän koukuttavaksi. Ehkä mielenkiintoisimpia hahmoja ovat vaimonsa ja lapsensa kuolemaa sureva Masterji, joka ihastuu naapurin nuoreen neiti Meenakshiin, kirjanpitäjä Sanjiv Puri perheineen, sekä kiinteistökunkku Shah ja tämän apuri Shanmugham. Shahilla on myös poika, "Soda Pop" Satish Shah, joka tuntui heti kättelyssä vastenmieliseltä, lellityltä vandaalilta. Tällä "Soda Popilla" olisi saanut olla kirjassa vahvempikin rooli, niin herkullisen rasittavalta tyypiltä hän vaikutti. Susi-lammas-isäntä -asetelma loi jännitteen, joka muutti ilmapiirin arkisen kotoisasta pahaenteiseksi melko nopeasti. Ilmapiirin luomisessa Adiga onnistui hyvin.

Tämä romaani miellytti itseäni myös kerronnaltaan. Tarina kerrotaan kolmannessa persoonassa, niinpä Intia näyttäytyy lukijalle kaikissa väreissään, ei ainoastaan paskanruskeana niin kuin Adigan esikoisromaanissa. Kerronta saa ihmeesti syvyyttä, kun näkökulma vaihtelee. Olen iloinen, että luin kerran, mutten lukisi toista kertaa.