Kostian pappi on ainoa Aarnion kirja, joka oli minulle jo ennen lukemista edes hiukan tuttu. Muistan selanneeni sitä kirjastossa viemättä kuitenkaan kotiin asti.

Tarina sijoittuu Pälkäneelle, isovihan aikaiseen Suomeen alkaen vuodesta 1713, kun venäläisjoukot miehittivät Suomen suuren Pohjan sodan aikana. Pääosissa ovat viinaan menevä, uskon ja epäilyksen välillä häilyvä, äkkipikainen Pälkäneen kirkkoherra Matias Ithalin ja pappilan renki Yrjö Tuomaanpoika, mutta näiden lisäksi kirjaan on ympätty suuri joukko sekä oikeasti eläneitä että kuvitteellisia henkilöitä.

Kirjassa kuvataan isovihan aikaista kaaosta ja venäläissotilaiden harjoittamaa terroria niin väkevällä tavalla, että sitä voidaan pitää koko romaanin ydinasiana. Juoni katoaa sekasorron alle, enkä millään jaksa sitä tässä selittää. Itseäni kiinnosti Ithalinin elämää enemmän se, mikä on sotaväkeen luovutetun Yrjö-rengin kohtalo. Koska se oli itselleni ainoa syy lukea tämä romaani loppuun, teen poikkeuksen ja paljastan Yrjön kohtalon, ettei kukaan muu suotta lue 436 sivua isovihaa vain Yrjön vuoksi. Nyt tulee spoileri...

Yrjö-renki on paimentamassa pappilan lehmiä, kun yksi kanttura mulahtaa suohon ja hukkuu. Siitä hyvästä Ithalin pieksee Yrjön, mutta rengin selkä ei taivu. Yrjössä nousee uhma, jonka voimin hän iskee takaisin. Yhteenoton seurauksena Ithalin ilmoittaa renkinsä sotaväkeen ja sen myötä Yrjö päätyy rintamalle ja venäläisten vangiksi. Myöhemmin vapauduttuaan hän kuolee pappilan tiluksille sairaana ja yksin, mutta ensimmäistä kertaa eläessään vapaana, vailla isäntää ja orjuutta.

Vielä yksi Aarnion kirja tämän jälkeen. Pillahdan itkuun jos niitä on ilmestynyt kirjaston hyllyyn lisää sillä välin, kun luen tuon viimeisen.