Paramaribon kuningatar on Wilhelmina Rijburgin (1902-1981) alias Maxi Linderin elämänkerta. Itselleni tämä Maxi Linder oli uusi tuttavuus, mutta nyt olen taas yhtä nimeä viisaampi. Kyse on siis Surinamin kuuluisimmasta ilotytöstä, joka tämän kirjan perusteella oli melkoinen persoona.

Maxi Linder kasvoi torimyyjän ja kullankaivajan ainoana tyttärenä lähes täysin Amalia-äidin hoivissa isän ollessa töiden vuoksi jatkuvasti poissa kotoa. Amalia oli jo lapsena energinen, rohkea ja ujostelematon, mutta myös antelias ja hyväsydäminen. Aikuisena tästä vahvaluonteisesta, suorasukaisesta naisesta tuli ihailtu, mutta myös pelätty porttojen kuningatar, joka tunsi arvonsa ja puolusti reviiriään raivokkaasti. Kovan ja ylpeän kuoren takana Maxi rakasti eläimiä ja auttoi apua tarvitsevia saamatta hyvistä teoistaan ansaitsemaansa kiitosta.

Kirjassa kerrotaan Maxin elämästä tuttavien, asiakkaiden, ja ystävien silmin sen enempää kainostelematta kuin rietastelemattakaan. Teksti on rehevää ja hyvällä maulla kirjotettua, ja vaikka tässä on kyse ilotytöstä ja kerronta on suorasukaista, Paramaribon kuningatar ei ole härski kirja. Seksikohtaukset on kerrottu niin tahdikkaasti ja sellaisella rehellisyydellä, ettei niiden lukemisesta tule likainen olo (Douglas C. Abrams olisi voinut ottaa tästä oppia ennen kuin kirjoitti Don Juanin päiväkirjan). Kannet suljettuani päällimmäiseksi tunteeksi jäi surumielisyys, vaikka omanarvontuntoinen Maxi Linder itse olisikin haistattanut pitkät joutaville säälittelyille.

"Mi gado, sellainen ihminen kuin Maxi, joka rakasti katua! Kuinka he saattoivat haudata hänet niin kauas portista!" -Clark Accord/Paramaribon kuningatar