Olen harrastanut lukemista jo ennen lukemaan oppimista, niin kuin kaikki muutkin meistä onnekkaista, joiden vanhemmat ovat lukeneet lapsilleen satuja. Erityisen elävästi on jäänyt mieleeni punakantinen kirja, jossa oli helppotajuisiksi muokattuja ja värikuvilla kuvitettuja Raamatun kertomuksia. Niistä päällimmäisenä tarina, jossa Jeesus opetuslastensa vastahakoisuudesta huolimatta päästi pienet lapset luokseen ja kuvassa oli nostanut onnekkaimman polvelleenkin. Perinteisistä saduista itselleni rakkaimmat taisivat olla Ruma ankanpoikanen ja Tuhkimo, ainakin niistä jäi vahvimmat tunnemuistot.

Kun tavut alkoivat taipua sanoiksi myös omatoimisesti, kirjasto avasi ahneelle lukijalle ehtymättömän aarreaitan. Luin nietoksittain lasten kirjasarjoja Anna-sarjasta Tiinaan, Neiti Etsiviin ja Viisikoihin, jopa Tarzanit kahlasin läpi, kunnes pikkuhiljaa syttyi into aikuisten romaaneihin. Varhaisteininä luin lähes kaikki kirjastosta löytyneet Alistair MacLeanin sotaromaanit, ja vaikka niiden aiheet olivatkin kaukana siitä mitä peruskouluikäisen tyttölapsen olisi voinut kuvitella lukevan, MacLeanin tapa kirjoittaa sai minut innostumaan aivan toisenlaisesta seikkailusta kuin mihin olin lastenkirjoissa tottunut. Pääsin kuoleman ja jännityksen makuun.

Äidin esimerkistä innostuneena luin ensimmäisen Poirotin ja Agatha Christie nousi monivuotiseksi kestosuosikiksi. Samalla innostuin salapoliisitarinoista ja jännityksestä enemmänkin, vaikka yhdenkään dekkarin päähenkilö ei ole voittanut vetovoimassa Hercule Poirotia. Nyt, kun ikää on kertynyt jo 41 vuotta, olen yhä samaa mieltä.

Jännityksestä oli lyhyt harppaus kauhuun. Stephen King vei lukusuosikeissa ykköspaikan joskus viidentoista ikävuoden paikkeilla, joskaan kauhusta en koskaan innostunut sen laajemmin. Romantiikastakaan en ole välittänyt vaikka (jälleen kerran äidin kirjahyllyn kautta) löysinkin Kaari Utrion, joka sai minut pitkin hampain myöntämään, että kirjassa voi olla romantiikkaa myös ilman imelää lässytystä. Utrion myötä uskaltauduin lukemaan enemmän kotimaisia teoksia, kuten Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla. Neuvostokirjallisuudesta innostuin samoihin aikoihin ja näin jälkeenpäin ajateltuna voinkin vain ihmetellä sitä, miten kykenin vaivatta lukemaan Dostojevskiä ja Tolstoita, mutta seikkailuromaanit ja fantasiaromaanit tuntuivat liian työläiltä edes aloittaa. Hassua, että tästä huolimatta aikuisiän rakkaimmaksi romaaniksi on noussut juuri fantasiaromaani: Tolkienin Taru sormusten herrasta.

Luin Tarun ensimmäisen kerran vasta yli kaksikymppisenä, mutta rakastuin siihen niin palavasti, etten suostunut vuosikausiin katsomaan siitä tehtyä leffaa peläten elokuvan pilaavan parhaan romaanin, mitä kuunaan on kirjoitettu. Harry Potteritkin löysin vasta kauan niiden ilmestymisen jälkeen. Aluksi suorastaan inhosin ajatusta rillipäisestä lapsivelhosta omituisine kavereineen ja friikkilordeineen. Vasta Potter -ikään kasvaneet omat lapset saivat pääni kääntymään ja nykyään, kun lapset ovat jo vähitellen ohittamassa velhoiluiän, taitaa meillä asua enää yksi ainoa Potter-fani. Minä itse.

Näistä muisteloista siirrytäänkin tähän päivään. Koska edelleen uskon lukemisen positiivisiin vaikutuksiin, tahtoisin saada lukemisesta yhtä suurta mielihyvää kuin silloin ennen, mutta toisinaan tuntuu kuin aikaa ja motivaatiota ei riittäisi edes takakansien lukemiseen. Tätä harmitellessa sain hullun idean: mitäs jos kävelen kirjaston hyllyjen väliin, valitsen kaunokirjallisuuden osastolta ensimmäisen aakkosen, ja aloitan lukemisen siitä. Sääntönä on, että lainaan ennen takakannen lukemista ja luen opuksen läpi, vaikka kirja olisi tylsä, mutta jo aiemmin lukemiani teoksia en ryhdy uudelleen lukemaan. Asetan toivoni siihen, että olen jo luovuttanut ennen kuin pääsen Päätalon Iijoki-sarjaan.

Tämän blogin tarkoitus on pitää kirjaa edistymisestä ja jos oikein innostun, saatan kirjoittaa tänne jopa kirja-arvosteluja. Lukeminen on hidasta puuhaa, koska olen ottanut sen asenteen, ettei aikarajoja ole. Ensimmäisenä A:n kohdalta löytyi Aleksi Aalto: Rintaperillinen. Sitä on vielä 80 sivua lukematta.