"Elämä yllättää harvoin. Peli yllättää aina." -Kai Aareleid/Korttitalo

Ei kai tämä vain ole kirja, jota pitää tulkita? Tuo oli ajatukseni sen jälkeen, kun olin lukenut Kai Aareleidin vuonna 2016 julkaistusta Korttitalosta ensimmäiset sivut. Yhtäkkiä takakanteen printattu "runollisen tarkka" avautuikin minulle täysin: Korttitalo tulee siis olemaan monimerkityksellistä kieltä väritettynä tarpeettoman monilukuisilla korulauseisiin verhotuilla huomioilla. Miksi ei voida vain kirjoittaa tarinaa ilman turhaa hifistelyä! Pian alkuharmista toivuttuani teksti kuitenkin muuttui. Siitä tuli niin helppolukuista, että koko 333-sivuisen romaanin lukemiseen kului aikaa vain viitisen tuntia.

Korttitalon tapahtumat sijoittuvat suurimmalta osin 1940-1960-luvun Tartoon, mutta ajassa liikutaan rajoituksitta milloin eteenpäin, milloin taaksepäin, aina 2000-luvulle saakka. Kaiken keskiössä on Ungerin perhe: isä Peeter, äiti Liisi, ja tytär Tiina. Peeterin ja Liisin rakkaustarinan alku on kaunis, mutta kauneus on kuolevaista, eikä mikään kurita julmemmin kuin aika. Vuosien saatossa Peeterille kehittyy vakava peliongelma, ja molemmat hakevat avioliitosta puuttuvan lämmön kodin ulkopuolelta. Mutta jo kauan ennen korttitalon lopullista sortumista eletään perheen sisällä kolmea erillistä elämää ja Tiina jää kaikesta saamastaan rakkaudesta huolimatta täydellisen yksin.

Sodan jälkeen syntyneestä Tiinasta tuntuu, että aikuiset näkevät aikaan, jota Tiinalle ei ole olemassa, ja tätä sukupolvien väliin kuin huomaamatta ratkennutta railoa kuvataan kirjassa mielestäni hienosti. Lukiessa mietinkin, että onkohan omasta vuonna 1949 syntyneestä äidistäni tuntunut samalta kuin Tiinasta. Ymmärtämistä helpottaa, jos tuntee edes perusasiat Viron historiasta, mutta sokkonakin tarinasta saa paljon irti, koska päähuomio on sukutarinassa. Itse odotin vahvempaa historiallista linkittymistä ja syvällisempää kuvausta virolaisten mielenliikkeistä Neuvostoliiton vallan alla, mutta näin jälkeenpäin arvioituna keveämpi ote saattoikin olla parempi. Politiikkaa tai rivien väleihin piilotettuja kirjailijan henkilökohtaisia mielipiteitä tästä on siis turha hakea. Romaanissa on herkkä ja intiimi ote, eikä sellaiseen politikoiminen edes sopisi.

Ainoat lukemista häiritsevät asiat ovat jäykkähkö dialogi ja ajoittain turhan poukkoileva näkökulman ja ajankohdan vaihtuminen. Muuten kelpo kirja. Korttitalon on kustantanut Kustantamo S&S ja suomentanut Outi Hytönen.