Kannet lupasivat tältä kirjalta enemmän kuin Rintaperilliseltä, joten tartuin Mustalaisnaamioon ennakkoluulottomasti ja innolla toivoen, etten tätä lukiessa ainakaan kyllästy. No, en kyllästynyt, siinä mielessä kirja ei ollut pettymys, mutta ärsyynnyin ja turhauduin kyllä. Ilmeisesti kustannusyhtiö Nordbooksilla on ollut käynnissä veto siitä, uskaltavatko julkaista amatöörikirjailijan käsikirjoituksen oikolukematta sitä lainkaan. Veto on voitettu, mutta samalla on työnnetty markkinoille noloja kirjoitusmokia vilisevä dekkari, joka kirjoitusasultaan tuskin tyydyttää kirjoittajaansakaan.

Kari Aallon vuonna 2010 julkaistun Mustalaisnaamion päähenkilöä voi kuvailla antisankariksi, koska mikään puhdas pulmunen ei työtön puolimustalainen Teppo "Tepa" Hedeman ole. Alkoholi maittaa ja moraali venyy oman edun mukaan mihin milloinkin. Ryyppyreissulla löytämänsä mystisen loitsun avulla Tepasta tulee Mustalaisnaamio, omituiseen vaatekertaan verhoutunut supersankari, joka voi ruumiista irtautumalla turvallisesti tirkistellä paitsi naapurinsa Satu Karkkisen luomikarttaa myös paatuneiden rikollisten, kuten Venäjän mafiakytköksiä omaavan Tallikaisen hämäriä autokauppoja. Tarinan kannalta merkittävimpään rikokseen syyllistyy kuitenkin vast'ikää äitinsä menettänyt aikamiespoika Klesu Hämäläinen, joka katkeruuden ajamana päätyy kidnappaamaan vanhan koulukiusaajansa, sittemmin kansanedustajaksi edenneen Heikki Juhani Makkosen.

Parhaimmillaan Mustalaisnaamio muistutti kakarana luettuja vanhoja Jerry Cottoneita, mutta Jerryjen rosoisten henkilöhahmojen charmi ja tekstin esteetön, luonteva kerronta jää tästä tarinasta puuttumaan. Monilukuisen äijäkatraankin voisi luonteittensa puolesta niputtaa yhdeksi ainoaksi henkilöksi, koska tässä muodossa - moneen hahmoon jaettuna - saatiin aikaiseksi vain läjä tylsiä ja värittömiä juoppoja, joiden toiminnan motivaattorina toimii hetken mieliteko tai pakko. Henkilöiden erottaminenkin on etenkin kirjan ensimmäisen kolmanneksen aikana työlästä. Mitään syvyyttä heistä ei löydy. Kirjan henkilöistä ainoa jolla on edes vähän persoonallisuutta, on kirjan ainoa näkyvä naishahmo, leipuri Satu Karkkinen. Jos oikein tylyksi heittäytyisin, voisin syyttää Kari Aaltoa jopa miesten halventamisesta. Kirjan henkilöiden alkoholinkäyttöä korostetaan niin paljon, että sillä olisi voinut kuvitella olevan jotain juonellista merkitystä, mutta kirjan suljettuani tulin siihen tulokseen, että viinalla yritettiin vain täyttää sitä ammottavaa aukkoa, jonka paperimaisen ohuet ja pahvimaisen persoonattomat henkilöhahmot tarinaan jättivät.

Huonointa Mustalaisnaamiossa on hiomaton teksti ja se, ettei henkilöhahmoja ole rakennettu valmiiksi asti. Parasta kirjassa on se, että siinä oikeasti tapahtuu jotain. Lukiessa kokee menevänsä eteenpäin, kokoavansa paloista suurempaa kokonaisuutta. Juoni kuroutuu yhteen ihan hyvin ja loppu on kaikin puolin onnellinen. Ja vaikka sanaleikit ovat vähän lapsellisia, sekaan mahtuu myös muutama ihan hauska letkautus. Ei tämä siis täysin kelvoton romaani ollut.

Seuraavana vuorossa Jarmo Aaltonen: Keskellä kämmentä - tositarinoita miesten töistä.