"Tutki, hän sanoi. Lähde kaivinkoneella lapsuuteesi ja myllerrä maa ylösalaisin, kunnes kolahtaa." - Mercedes Abad/Veri

Barcelonalainen Marina Olibi Canon on vapaamielinen, kapinallinen, ahdistunut, ja sitoutumiskammoinen näyttelijä, jolla on paha äitikompleksi. Victoriña, Marinan äiti on vakaumuksellinen Korkeimman Voiman julistaja ja entinen uintilupaus, jonka otsatukkaa diktaattori Francisco Franco joskus hipaisi Burgosin tuomiokirkon edessä.

Marinan erottua uskonlahkosta repeytyi äidin ja tyttären väliin railo, jota Marinan ahdistavat lapsuuskokemukset ja äidin jatkuvan piikittelyn kohteena oleminen entisestään kasvattaa. Kun eräänä päivänä äiti kävelee bussin alle ja hänet kiidätetään sairaalaan, Marina joutuu jälleen napit vastakkain äitinsä uskomusten kanssa. Marinan vastalauseista piittaamatta äiti kieltäytyy verensiirrosta, ja tuo päätös johtaa kuolemaan.

Äitinsä kuolinvuoteen äärellä, teatraalisen uhman ja tunnekuohun vallassa Marina tekee jotain peruuttamatonta arvaamatta itsekään tekonsa seurauksia. Yhtäkkiä hän on vetämässä elämänsä jännittävintä roolia Francisco Francon salamurhaajana, ja tulee samalla huomanneeksi, ettei omena olekaan pudonnut niin kauas puusta kuin hän oli kuvitellut.

Tämä kirja todistaa sen, että pidän omituisista tarinoista. Tässä romaanissa on kyse enemmän vaikeasta äiti-tytär-suhteesta kuin uskonasioista, mutta mikään itkuvirsi tämä ei ole. Kerronta on persoonallista, rehevää ja monisanaista, henkilöhahmot särmikkäitä, ja teksti on paikoitellen hyvinkin huvittavaa. Tosin huumorintajuni on kaikkea muuta kuin vertailukelpoinen. Esimerkiksi nuorena tyttönä kelasin edestakaisin parin sekunnin pituista elokuvakohtausta, jossa Nicholas Cage painoi pään käsiinsä, ja nauroin katketakseni. Siinähän mietitte miksi. Sitä on mahdotonta selittää. Joka tapauksessa Mercedes Abadin Veri on hyvä kirja.