Sodan jälkeiseen Suomeen sijoittuva Asunto koulun yläkerrassa on koskettava kertomus Rannan kylään saapuvasta Annasta, joka aloittaa opettajana pienessä kyläkoulussa. Niukkuudessa eläminen ei kannusta koulunkäyntiin, mutta sinnikäs ja ylpeä Anna laittaa lapset ojennukseen ja nousee kyläyhteisössä arvostettuun asemaan. Sitten asiat muuttuvat.

Ensin Anna tapaa hurmaavan palopäällikön, Jussin, rakastuu ja menee naimisiin. Sitten Annan äiti ja kehitysvammainen Liisa-sisko muuttavat Annan luo. Elämästä tulee levotonta ja hankalaa. Jussi ei viihdy Annan asunnossa, eikä yhteisen kodin perustaminen onnistu. Annaa harmittaa Jussin alkoholinkäyttö ja kylällä liikkuvat huhut toisesta naisesta. Kun salasuhde varmistuu, Annan mielenterveys horjuu, ja hän alkaa vetäytyä yksinäisyyteen. Lopulta tapahtuu jotain niin kauheaa, ettei sen jälkeen elämä voi enää palata ennalleen.

Aluksi tätä kirjaa lukiessa minua häiritsi Aatsingin melkein ainekirjoitusta muistuttava kirjoitustyyli. Lauseet töksähtelivät ja tuntuivat liian mietityiltä, jotenkin epäluontevilta. Loppua kohden totuin siihen, vaikken edelleenkään ole näin harkitun tekstin ylin ystävä.

Kirjassa parasta on se, miten aidolta kaikki tuntuu. Kirjoittajalla täytyy olla omakohtaista kokemusta voidakseen kirjoittaa jostain yhtä maanläheisesti ja tarkkanäköisesti kuin mitä Aatsinki kirjoittaa kuvatessaan kyläkoulun arkea ja maaseutupitäjän elämää navetta-aikoineen ja juoruämmineen. Myös tarinan koskettavuus yllätti. Alun perusteella en uskonut tapahtumien etenevän niin kuin ne etenivät. Lisäksi Annan asemaan asettuminen oli minulle helppoa, koska elin lapsuuteni maalla, enkä vieläkään ole toipunut nurkkakuntaisuuden ja kylän eukkojen kyltymättömän draamanhimon aiheuttamasta ärtymyksestä.