Syntyjään palestiinalaisen kirjailijan Susan Abulhawan esikoisromaani Jeninin aamut on kertomus palestiinalaisen Al-Hijan suvun kohtalosta Israelin syntyajoista 2000-luvun alkuun saakka. Pääosassa on Dalian ja Hasanin perhe, jonka kotikylä tuhoutuu pommituksessa ja sukutila hedelmätarhoineen jää valtaajien käsiin sen jälkeen, kun israelilaissotilaat ajavat kyläläiset pakolaisleiriin Jeniniin. Häätöä seuranneessa kaaoksessa kahdesta pojasta nuorempi, Ismail, kaapataan ja hän päätyy lapsettoman pariskunnan, Mosen ja Jolantan hoiviin Jerusalemiin. Siellä hänet nimetään uudelleen Davidiksi ja kasvatetaan juutalaisena. Myöhemmin, kun elämä pakolaisleirillä tasaantuu, Dalialle syntyy Amal, luonnoltaan villi ja rohkea tytär, vanhempiensa silmäterä, nopea oppimaan ja kyllin vahva selviytymään.

Kirjassa seurataan perheen elämää Dalian ja Hasanin kuolemasta aina kolmanteen polveen, Amalin tyttären Saran varhaisaikuisuuteen saakka, ja kuten arvata saattaa, tarina on täynnä menetystä, surua, kaipausta, vihaa, ja väkevää, lannistumatonta rakkautta.

"Minusta ei koskaan tule juutalaista, eikä kokonaan muslimia. Ei koskaan kokonaan palestiinalaista, eikä israelilaista. Sinun hyväksyntäsi vuoksi olen tyytyväinen pelkästään ihmisenä. Sinä ymmärsit, että vaikka kykenin suureen julmuuteen, yhtä hyvin minä kykenen suureen rakkauteen." -Susan Abulhawa/Jeninin aamut

Jeninin aamut on niin lumoavan kauniisti ja koskettavasti kirjoitettu, että väkisin tätä lukiessa silmäkulma kostuu, mutta silti minua häiritsi Abulhawan näkökulman mustavalkoisuus. Ymmärrän palestiinalaisten vihan ja katkeruuden, mutta se, ettei kotoaan häädetyillä ja holokaustista selvinneillä juutalaisilla olisi ollut pisaraakaan myötätuntoa kotoaan häädettyjä palestiinalaisia kohtaan, on jotenkin mahdotonta käsittää. Jos tähän kirjaan on uskominen, israelilaisten veren- ja vallanhimo on kyltymätön, eikä maailmasta löydy kuin yksi hyvä juutalainen. Arabit puolestaan ovat ryöstettyjä ja kidutettuja armon ja inhimillisyyden ilmentymiä, jotka ottivat juutalaiset avosylin vastaan, mutta tähän lähimmäisenrakkauteen juutalaiset vastasivat tykkitulella. Jopa perheväkivalta ja alkoholismi on väännetty juutalaisten syyksi. Ei suoraan, mutta verhotusti. Aivan kuin rivien väleihin sisältyisi aimo annos piiloprovokaatiota.

Mutta jos ette analysoi tätä liikaa - niin kuin minulla on taipumus tehdä - saatte lukea surumielisen, hienosti kirjoitetun tarinan siitä, kuinka elämä löytää keinon.