Turhaan pelkäsin, että tämä tanskalaisesta tähtitieteilijästä, Tyko Brahesta, kertova palkittu teos osoittautuu tähtitieteen sanastoa viliseväksi, kipsipään kaltaiseksi kylmänkankeaksi henkilökuvaksi. Aina kun kirja perustuu todellisen ihmisen elämään, tunnen sitä kohtaan vaistomaista ennakkoluuloa. Tyko Brahen tähtitaivas saattoi pelastua tylsältä korrektiudelta siksi, että itse päähenkilö kuoli yli 400 vuotta sitten. Kirjailija katsoi menneisyyteen ja näki ihmisen nimen takana. Jos kyseessä olisi ollut elossa oleva henkilö, kirjailija olisi nähnyt vain tarkkaavan silmäparin, jonka alle jokainen painettu sana päätyy.

On muutenkin helpompaa kirjoittaa kuolleesta kuin elävästä. Vasta kuoleman jälkeen meistä tulee merkittäviä. Silloin huomataan millainen vaikutus meillä on ollut muihin ihmisiin ja ympäristöön, jossa joskus elimme. Eläessä meillä on vain läjä titteleitä ja pyrkimyksiä, joilla yritämme todistaa omaa merkityksellisyyttämme. Mutta kuten Tyko Brahen elämä todistaa: voit rakentaa saarelle observatorion, asetella kuun ja planeetat paikoilleen, mutta silti ihmiset muistavat parhaiten sen, kuinka kohtelit muita ihmisiä.

thumbnail%20%2811%29.jpg

Tyko Brahen tähtitaivas seuraa Stjerneborgin observatorion rakentumista Venin saarelle Brahen herkeämättömän valvonnan ja julman määräysvallan alla samalla, kun alhaiseen säätyyn kuuluvan avovaimon, Kirstenin, elämä uhrataan kunnianhimon alttarilla. Taivaita tavoitellessaan Brahe takertuu lähes harhaisella tavalla asemansa antamaan kuvitteelliseen koskemattomuuteen ja pettää samalla niin kuninkaansa, perheensä, kuin itsensäkin. 

Laadukasta tekstiä, kuvailu niin vahvaa, että värisytti, mutta suoraviivaisesti etenevän energisen tekstin ystäville tätä ei voi suositella. Tällaisen tekstin lukeminen on vähän kuin viininmaistelua: yhdelle se on nautinto, toiselle turhaa syleskelyä.