Päätin purkaa dekkarihyllyä lomittain yleisen kaunokirjallisuuden kanssa. Luonnollisesti aloitan dekkaritkin A-kirjaimesta. Tämä on se osasto, jota olen nuoruusvuosina käyttänyt ahkerimmin, ja kyllähän nämä ovat lähellä sydäntä edelleen. Ensimmäinen mukaan tarttunut dekkari, Marja-Sisko Aallon Ikoni, oli kuitenkin harmittavan lattea lukuelämys. 

Kirja kertoo Kuopion Poliisin palkkalistoilla työskentelevän Annette Savolaisen ratkaistavaksi tulleesta omituisesta rikosmysteeristä, joka alkaa siitä, kun 1600-luvulta peräisin oleva synkän historian omaava Raamattu varastetaan Kuopion tuomiokirkon sakastista. Sen jälkeen alkavat oudot ikoneihin kohdistuvat tihutyöt, joista poliisille jää käteen vain rikospaikoille jätetyt varastetusta Raamatusta peräisin olevat revityt ja rypistetyt Raamatun sivut. Kun ihmisiä alkaa kuolla epäilyttävissä olosuhteissa, perhelomalle Ilomantsiin lähtenyt vanhempi konstaapeli Savolainen alkaa aavistella, että rikosten taustalla on jotain ilkivaltaa vakavampaa. Yhdessä kollegansa Aatu Heiskasen kanssa Annette ryhtyy jäljittämään rikollista ja monen mutkan kautta heille selviää millä tavalla 1600-luvulla tapahtunut verityö, kadonnut ikoni ja hopea-aarre, sekä kummalliset murhat kytkeytyvät toisiinsa.

 

lataus%20%285%29.jpg

Tässä kirjassa oli hyvä juoni, joten odotin tarinalta paljon. Aallon kirjoitustyyli on kuitenkin niin väritöntä ja mautonta, etten parhaalla tahdollakaan saanut tästä irti sitä mitä toivoin. Teksti muistutti tyylillisesti jotain lastenkirjaa, Lasse-Maijan Etsivätoimistoa tai Urpo ja Turpo -tarinoita. Mitään vikaa ei ole noissa kummassakaan, mutta aikuiselle suunnatun tekstin ei tarvitsisi olla yhtä riisuttua ja viivasuoraa