Tässä oli kirja, joka sai minut palaamaan ajassa taaksepäin ja pohtimaan omaa suhdettani taiteeseen. Olen tuntenut muutaman kuvataiteilijan ja tavannut pari ammattikirjailijaa silloin, kun vielä kuvittelin itsestäni liikoja. Huomasin, että kaikilla noilla luovilla persoonilla oli jotain yhteistä: he olivat persoja imartelulle ja elättelivät suuria luuloja omasta ainutkertaisuudestaan. Näissä ihmisissä oli jotain hyvin lapsellista ja kun sitä touhua pääsi läheltä seuraamaan tunnistin itsessänikin sen saman tarpeen olla jotain boheemia, jotain erilaista, olla enemmän kuin keskinkertainen. Kuinka paljon kypsyinkään sisäistettyäni sen tosiasian, ettei minulla ole mitään uutta annettavaa sen enempää sanataiteelle kuin muillekaan taiteenlajeille. Aina on joku luovempi, boheemimpi, parempi. Minussa ei ole mitään erinomaista tai erikoista, eikä tarvitsekaan olla. Voin olla aidosti erilainen vain olemalla rehellisesti oma itseni. Silloinkin, kun rehellisesti omana itsenä oleminen tarkoittaa sitä, että on samanlainen kuin muut. 

"Visto" on kai täkäläistä (lappilaista) murretta ja tarkoittaa jotain inhottavaa ja vastenmielistä. Tämä kirjakin on vähän visto, koska se kuvaa raadollisella tavalla gallerioiden takaista taidemaailmaa; maailmaa, jossa jokaisella on oma kuplansa ja näkemyksensä ja hillitön halu tulla suuremmaksi ja tuntea itsensä tärkeämmäksi kuin onkaan. Pääosassa on Visto, itseään etsivä kuvataiteilija, joka harhailee teennäisissä ja rappioituneissa taiteilijapiireissä etsimässä tulevaisuudelleen suuntaa. Viston elämästä puuttuu kiintopisteen lisäksi luovuuden palo, eikä kanssataiteilijoiden parissa vietetty aika ja taiteen ammattilaisten elämästä tehdyt havainnot ole omiaan kipinää sytyttämään. Tästä huolimatta, rahakkaan taideharrastaja Pellisen sponsoroimana, Visto onnistuu nousemaan ihmisten tietoisuuteen ja ylenee köyhästä amatöörituhertajasta myyväksi ammattitaiteilijaksi. Lopullisen valaistumisen Visto kokee kuitenkin vasta sen jälkeen, kun menettää äitinsä ja isänsä, ja muuttaa perintömökkiin maalle. 

thumbnail.jpg 

"Muistin Palermon slummin ja käsitin kuvanneeni pelkkää seurausta kaiken läpivittumaisuudesta ja umpikieroudesta, nyt ajattelin muuttaa aiheeni ja yrittää tajuta miksi tämän maailman ilmaakin on vaikea hengittää." Hannu Aho/Visto

Täytyy sanoa, ettei tämän kirjan lukemisen jälkeen tee mieli puhua kenellekään. Jos minun höpötyksiäni arvioidaan yhtä julmasti kuin Visto arvioi lähimmäistensä jaarituksia, on parempi olla ihan hiljaa. Visto on pohjimmiltaan surullinen, tappavan itsekriittinen ja itsetuhoinen päähenkilö, jota ymmärtääkseen lukijankin on täytynyt uida syvissä vesissä. Jatkuva ryyppääminen ja rujo kielenkäyttö alkoi kirjan loppupuolella jo tympiä, mutta Viston tuskaan ja turhautumiseen, henkiseen hapenpuutteeseen, pystyn samaistumaan täysin. Vistosta ei tullut suosikkiani, mutta hyvin kirjoitettu ja nimensä veroinen romaani kuitenkin.