"Siellä Helsingissä puhuttiin paljon kansasta, mutta minusta tuntui usein kuin olisi kansa niille uusmaalaisille ollut aivan toista kuin meille. Kun he puhuivat kansasta, niin puhuivat he siitä kuin jostain kummallisesta elävästä, jota pitää muille näyttää ja kehua. Kuinka ne katselivat niitä karjalaisia runoniekkoja! Katsokaa hänen kenkiään! Katsokaa hänen käsiään! Mikä mainio tyyppi! - Lönnrotistakin ne puhuivat melkein samalla tavalla. Minulle on kansa kuitenkin jotain paljon syvempää ja läheisempää. Heille on tämä asia kuin mikä muotiasia. Heistä puuttuu ja tulee aina puuttumaan se oikea suomalainen henki." Juhani Aho, Kevät ja takatalvi.

Kohtasinpa nuoruusvuosieni kauhun, Juhani Ahon. Muistaakseni joku Ahon kirja oli peruskoulun äidinkielen tunnilla lukulistalla ja yritin sitä hammasta purren selättää siinä koskaan onnistumatta. Niin siinä kuitenkin kävi, että jossain 6. luvun tietämillä tajusin tämän 554-sivuisen (jos jätetään lopusta 14 sivua arviointeja lukematta) opuksen imaisseen minut niille sijoilleen nenä kiinni palopuheissa ja identiteettiään etsivän Suomen kansan kytevässä kansallistunnossa. Into kuitenkin laski vähitellen, kun kirjassa siirryttiin uskontoon. Uskonnolla ja nimenomaan pietismillä on tässä romaanissa iso rooli, eikä ole kovin mielekästä lukea kymmeniä sivuja käännytystyötä, vaikkei mikään uskonvihaaja olisikaan.

thumbnail%20%282%29.jpg

"...ihmisen tulee ajatella kansaansa ja ihmiskuntaa enemmän kuin omaa itseään, olkoonpa sitten vaikka omaa autuuttaankin. Heränneissä on se suuri vika, että ne hautovat vaan niitä omia haavojaan, joita itse itseensä iskevät, saadakseen niitä sitten hoitaa. " Juhani Aho, Kevät ja takatalvi

Lyhyesti kerrottuna Kevät ja takatalvi kuvailee 1840-luvun Suomea sijoittuen pääosin itäsuomalaisen Kontolan maaseutupitäjän pappilaan, jonne kaksi oppinutta nuorta miestä, Antero Hagman ja Risto Tolonen, saapuvat viettämään kesää ruustinnan ja uudistusmielisen pastorin kesävieraina. Yhteen on kokoontunut isäntäperheen sukua ja ystäviä sekä yllätysvieraina saapuneet J.V.Snellman ja Elias Lönnrot, jotka ajautuvat sananvaihtoon ruotsinkielisen professori Hartmanin kanssa.

Myöhemmin keskitytään pietismiin, jota kohtaan tuntemansa epäluulon ja halveksunnankin Antero unohtaa, kun hakeutuu sisarensa Karoliinan seurana Paavo Ruotsalaisen johtamaan pietistien kokoukseen toiveenaan pelastaa Karoliina tämän kurjan aviomiehen, pastori Handolinin käsistä. Siellä Antero ymmärtää tuominneensa pietistit liian jyrkästi. Ensimmäisen osan lopussa Antero saa kuulla, että Naimi, Anteron pitkäaikainen ihastus, on menossa naimisiin toisen miehen kanssa. 

Kirjan toinen puolisko (takatalvi) kertoo muutosvastarinnasta ja erityisesti Antero Hagmanin henkilökohtaisista kriiseistä, jotka kytkeytyvät kirjan yleisiin teemoihin. Vietetään hautajaisia ja häitä, painitaan tunnontuskissa, tunnustetaan syntejä, ja istutaan käräjätuvassa.

Tässä lista kirjan pääaiheista: 

- suomen kielen asema ja merkitys

- kansan sivistyksen ja oman kulttuuri-identiteetin vaurastumista ja hyvinvointia edistävä vaikutus

- sananvapaus

- tasa-arvo ja naisten oikeus koulutukseen

- pietismi, uskonto (yhdistäjänä, erottajana, vahvistajana, taannuttajana) 

Kun tuon listan lukee läpi tajuaa, kuinka hyvin asiat meillä täällä Suomessa on, koska monessa maailman maassa nuo asiat ovat yhä vuonna 2019 aivan retuperällä. Tosin on pakko huomauttaa, että nykyään olisi taas tilausta uudelle Lönnrotille ja Snellmanille. Oman jälkikasvun koulunkäyntiä seuratessa olen huomannut, että englanniksi lapset osaavat puhua ja kirjoittaa yllättävän hyvin, mutta oma äidinkieli tuottaa ongelmia. Ei ainoastaan kirjoitettuna. Puhekielikin vilisee sanoja, joilla ei ole mitään tekemistä suomen kielen kanssa. Pitäisikö jälleen miettiä kielen merkitystä identiteetille? Kasvatammeko me tässä eksynyttä, juuretonta sukupolvea?