"Äiti oli sanonut, että kohtalo on paksukuorisissa perunoissa. Kaarnanpaloissa, joita jää vuosiksi lojumaan halkolaatikon pohjalle. Jotka on pakko joskus siivota pois. Kaapia peltisellä rikkalapiolla uuniin. Elämä ei ollut mitään sen hienompaa. Oli parempi tajuta se ajoissa. - Anna-Liisa Ahokumpu/Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

thumbnail%20%285%29.jpg

Neljäkymmentävuotiaan perhostutkija Max Halman elämä alkoi uudessa omakotitalossa Valkamatien mutkan takana, uusissa lakanoissa ja uudessa sängyssä unohdetun menneisyyden roihutessa tuhkaksi vastamuuratussa leivinuunissa. Sieltä Rovaniemi, Koivu, ja  historiaan sinetöidyt salaisuudet pysyivät poissa, kunnes Maxin äiti Silvia Halma kuoli ja jätti jälkeensä tunnistamattoman perhosen ja kertomatta jääneen sukutarinan.   

Ahokummun kirjoitustyyli muistuttaa hiukan Selja Ahavan lähes lyyrisiä proosatekstejä, mutta Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa etenee sujuvammin, eikä jää junnaamaan kielikuviin tai seisahdu tunnelmaan turhauttavan pitkäpiimäisesti. Vaikka kirjan aihe on kulunut, on tarina silti lukemisen arvoinen; kaunis ja herkkä kuin perhosen siivenisku. Mutta täytyy myöntää, että vaikka paljastunut totuus on palkinto itsessään, jäi tästä kirjasta silti päällimmäiseksi tunteeksi suru.   

"Mutta sehän olikin kuollut. Niinhän Viktor oli sanonut. Kuollut, kuollut, kuollut. Siinä ei ollut liikettä, ei ääntä. Sen sisukset olivat pysähdyksissä, hapertuneet kalvot liimautuneet paikoilleen. Ehkä kaikki perhoset, jotka olin kerännyt kolmenkymmenen vuoden aikana, neulannut kiinni, etiketöinyt ja säilyttänyt, olivat pelkkiä kuivuneita raatoja." - Anna-Liisa Ahokumpu, Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa