Kokenut Viikko-lehden toimittaja Kaarina Riikonen kokee elämänsä järkytyksen löytäessään mökkinsä maakellarista yritysjohtaja Mikael Johanssonin ruumiin. Samalla kun poliisi tutkii kuolemaa henkirikoksena, Kaarina toipuu ensijärkytyksestään ja aloittaa omat tutkimuksensa. Jutun teossa häntä auttaa Pekka Nyman, entinen poliisi ja nykyinen Viikko-lehden rikostoimittaja. Johanssonin murhaan löytyisi monta motiivia, mutta mahdollisia syyllisiä ei riitä edes yhden käden sormille. Tilannetta mutkistaa erakoituneen mökkinaapuri Sauli Hannulan yhteistyöhaluttomuus, vainajan lähipiiriin kuuluvien ihmisten henkilökohtaiset salaisuudet, ja perätön tunnustus, joka vetää murhatutkimuksia väärille raiteille.

kansi_1137.jpg

Vaikka toimittaja-poliisi -yhtälö on jo tosi kaluttu juttu, tässä ei onneksi sorruttu tekemään toimittajista verenhimoisia haaskalintuja vaan Kaarina on tutkiva journalisti, jolla on eettisiä arvoja. Henkilöhahmojen pehmeys on tietenkin pois särmikkyydestä, mutta koska tässä ei ole kyse maailmanluokan bestselleristä, on parempi pysyä turvallisilla vesillä. Tämä on sellainen kepeä rikosromaani, jonka voi lukea alusta loppuun Tornio-Jyväskylä -välillä, mikäli sattuu istumaan pelkääjän paikalla. Suurin puute taitaa olla epäluonteva dialogi ja kertoja, joka muistuttaa alakoulun opettajaa tai hössöttävää isoäitiä. Kirjassa on liikaa asiaankuulumatonta nippelitietoa, jolla ei ole juonen kannalta mitään merkitystä. Dekkaria ei pitäisi käyttää neuvomiseen, kasvatusoppaat ja terveystieto löytyvät kirjastosta aivan toisesta hyllystä. 

En myöskään pidä hysteriaan ja uhriutumiseen taipuvaisista päähenkilöistä. Päähenkilöllä saa olla heikkouksia, mutta heikko ei saa olla, koska heikko päähenkilö ei jaksa kannatella tarinaa. Edellisessä lukemassani kirjassa (Kaarlo Ahon Väärän kuninkaan päivä) oli myös päähenkilö, josta en pitänyt - Jyrki Nyrki oli puutteiltaan hyvin inhimillinen, enkä erityisemmin pidä ärsyttävyyteen asti realistisista fiktiivisistä hahmoista - mutta tämä Kaarina Riikonen on ärsyttävä eri tavalla. Kaarina on kuin robotti, joka on ohjelmoitu ärsyttäväksi, eivätkä nuo pahvimaisen elottomaan pohjaan ympätyt luonteenpiirteet tunnu aidoilta. Lukijalle (ainakaan minulle) ei syntynyt mielikuvaa persoonasta, syntyi vain mielikuva irrallisista rakennuspalikoista, jotka yrittävät edustaa Kaarinan mentaliteettia, mutta päätyvät vain ahdistavasti hankaamaan toisiaan. Toivottavasti pääsen paremmin sisälle Kaarinan luonteeseen seuraavassa kirjassa, jossa seikkailee sama päähenkilö.