Huom! Carl Morckin nimessä on tanskalainen ö, eikä kone suostu kirjoittamaan sitä. Kävin jopa lukemassa ohjeet kuinka sen saa läppärillä kirjoitettua, mutta ei onnistunut millään neuvotuista tavoista vaikka kaikkia kokeilin. Olkoon siis O-kirjain. Vääntäkää siihen mielessänne se poikkiviiva. 

metsastajat-adler-olsen_jussi-22089067-3

Yksityissairaaloilla miljoonaomaisuuden haalinut sadistisen luonteen omaava Ditlev Pram ystävineen on sotkeutunut nuoruudessaan raakoihin rikoksiin ja päässyt niistä kuin koira veräjästä. Ainoa uhka egoistiselle ja ylenpalttiselle elämäntyylille ja ehtymättömän rahavirran mahdollistamalle vallankäytölle on entinen nuoruudenystävä ja nykyinen verivihollinen Kristen-Marie "Kimmie" Lassen, joka elää Kööpenhaminan varjoissa ilmestyen ja kadoten Ditlevin näköpiiristä oman tahtonsa mukaan. Yhdessä rikostovereiden, Torsten Florinin ja Ulrik Jensenin, kanssa Ditlev pyrkii jäljittämään Kimmietä samalla, kun menneisyys alkaa kaivaa maata kolmikon jalkojen alta.

Kun Ditlevin jengiin linkittyvän vanhan murhatapauksen kansio ilmestyy selvittämättömiin rikoksiin keskittyvän Osasto Q:n toimistoon, osaston pomo Carl Morck apurinsa Assadin ja kipakan sihteeri Rosen kanssa joutuu perustelemaan johtoportaalle miksi poliisilaitoksen resursseja käytetään jo ratkaistun rikoksen penkomiseen. Carlin seuratessa vihjeiden murusia kohti Ditleviä, elämässään muita karikkoisemmalle tielle ajautunut Kimmie on lähtenyt omalle kostoretkelleen. Lopulta osapuolten kohtaaminen päättyy järkyttävään verenvuodatukseen Ditlevin metsästysmailla.

Metsästäjät kuuluu siihen tasaisen laadukkaaseen rikoskirjallisuuteen, joka ei erotu valtavirrasta sen enempää hyvässä kuin huonossakaan. Epämiellyttävimmilläänkin tätä oli viihdyttävää lukea, koska epämiellyttävyys ei johtunut tekstin tasottomuudesta vaan yksinomaan vastenmielisistä henkilöhahmoista. Ditlev Pram meni moraalittomuudessaan niin pitkälle, että hipoi jo uskottavuuden rajoja, mutta mikäpä sen mukavampaa kuin vihata sydämensä kyllyydestä ja saada vihalleen täyttymys kirjan lopussa, kun paha viimein saa palkkansa. Pidin siitä, miten päähenkilöt erottuvat sivuhahmoista ja vievät tarinaa eteenpäin. Päähenkilöillä on selvästi toisistaan erottuvat luonteet, toimintamallit ja puhetapa, joten heitä on vaivatonta seurata, eivätkä vähäpätöisemmät hahmot horjuta voimasuhteita. Kun on kyse 451-sivuisesta romaanista, tällainen tekstinhallinta on selkeyden vuoksi tärkeää ja merkityssuhteiden harkittu painottaminen kertoo kirjailijan ammattitaidosta - ja siitä lukija kiittää. Erityiskehut Assadille ja Roselle, joiden omintakeisuus piristi muutoin synkkää tarinaa menemättä kuitenkaan väkinäisen huumorin puolelle.