"Sinä keväänä kaikki älykkäät ihmiset tappoivat itsensä. Kuka hyppäsi parvekkeelta, kuka tappoi itsensä huumeilla ja viinalla. Kuka pelasi venäläistä rulettia ja hävisi. Kuvaan tämän näin: Kuuntelet ihmistä, joka on sitä älykkäämpi, mitä enemmän juo. Ja puhuu syviä viisauksia muistamattomassa tilassa. On kuin viina kirkastaisi sielun maiseman." - Risto Ahti/ Metsän mies

Lauri Lusi elää lapsuutensa Lautsion kylässä, kasvaa ja juurtuu synnyinseudulleen, kunnes menettää vanhempansa 16-vuotiaana ja jää yksin ainoana läheisenään lapsena Lusin taloon muuttanut sotaorpo Aino Valkea. Lauri opiskelee yliopistossa ja hetken mielijohteesta menee naimisiin kauniin Marjatan kanssa, joka rakastaa Lauria yhtä vähän kuin Lauri häntä. Lauri lähtee reissuun ja palatessaan ymmärtää Marjatan löytäneen uuden rakkaan Anteroisesta, joka on paitsi Laurin ystävä myös Ainon ja Laurin avioliittoon vihkinyt pappi. Petoksesta kimpaantunut Lauri eroaa, ratkeaa ryyppäämään, luopuu kotitilastaan ja lähtee tiettömälle taipaleelle etsimään itseään. Lopulta mies päätyy matkustajakoti Turvaan ja tapaa uudelleen Ainon, jota on aina syvästi rakastanut. Aino saa miehen takaisin jaloilleen ja lopulta aurinko paistaa risukasaan ja elämä palaa raiteilleen.

lataus%20%282%29.jpg  

Pidän proosarunoista, mutta lyyrinen proosa ei selvästikään ole minun juttuni. Yhdessä luvussa saattoi olla yksi ainoa merkittävä lause, muuten koko luku oli pelkkää jaarittelua. Voisinpa sanoa, että kirja oli ajatuksia herättävä ja täynnä syvällistä metaforaa, mutta en voi. Sanoilla pitäisi aina olla merkitys. Ei voida kirjoittaa (tai näköjään voidaan) 448-sivuista teosta iänikuisen vanhasta aiheesta antamatta lukijalle muuta kuin läjäpäin tuhlattuja virkkeitä ja juoppolallifilosofiaa.