Aaveet kertoo sosiaalisesta miljööstä ja sen ulottuvuuksista, ja yhteiskunnan sisällä tapahtuvasta sosiaalisiin ja ulkoisiin syihin perustuvasta erottelusta ja erottelun keinoista. Ainakin minä näen tämän tarinan kerroksina ja lokeroina, ylittämättöminä muureina ja aitoina. Tarinassa on keskeneräinen kerrostalo ja rakennustyömaa, päällekäisiä asuntoja, kerroksittaisia maisemia. Rakennusmiehiä, tulevia asukkaita, arkkitehteja, rikkaita rakennuttajia, alastomien miesten hahmoina kulkevia aaveita, joita kaikki eivät näe, mutta jotka ainoina kykenevät leijumaan esteettömästi lokerosta ja kerroksesta toiseen.

En kerro juonesta enempää. Tässä oli sellaista moniulotteisuutta ja rakennetta, jota voi nähdä kuvataiteessa ja kuulla musiikissa, mutta joka aniharvoin on näin konkreettista kirjallisuudessa. Aaveet on pienoisromaani, joka poksahtelee joka suuntaan, mutta kasvaa vain sisäänpäin. Kuin ison kuution sisälle syntyisi tusinoittain pienempiä kuutioita. Kuulostaako hullulta? Ehkä. Mutta tämä ei ollut samanlainen kaaospläjäys kuin nuo edelliset (Todiste, Illallinen) vaan tämän dramaattinen loppu pysyi sekin 'kuutionsa sisällä'. Vinkeä tarina.

00ddcce15477260eab3fb4a2438ead61.jpg

Kirjailijakokous on kertomus kirjailijasta ja tiedemiehestä, jonka unelma on kloonata nero - tässä tapauksessa Carlos Fuentes - ja neron solun haltuunotto onkin päähenkilön syy osallistua Kirjailijakokoukseen. Jälleen kerran jätän juonen kertomisen tähän, koska Airan teksteissä juoni on vain tekosyy. Näitä tekstejä voi tulkita yhtä monelta kantilta kuin Aira niissä todellisuutta ja todellisuuden vääristymiä tarkkailee. Minulle tämä kirja oli hassu, villi, ja kovin tutulta tuntuva kuvaus vallattomaksi äityvän ihmismielen erikoisista luomuksista. Löysinpä tästä kirjasta täydellisen kuvauksen myös oman mieleni motoriikasta: 

thumbnail%20%284%29.jpg