thumbnail.jpg

Ensimmäinen lukemani César Airan kirja piti sisällään kaksi pienoisromaania - kuten seuraavatkin Airan teokset - joista ensimmäisen luettuani sain jo hyvän käsityksen kirjailijan mielenmaisemasta. Nuorempana olisin varmasti pitänyt Airan romaaneista. Niissä on samankaltaista lokeroitua kaaosta kuin omissa novelliviritelmissäni. Yhdessä hetkessä harmonia, toisessa anarkia. Nykyään makuni on kuitenkin muuttunut tylsemmäksi. Ikääntymisen tuomasta tasaantumisesta huolimatta sain tästä sentään jotain irti.

Todiste kertoo nuoresta Marciasta, joka lyöttäytyy yhteen kahden suorasukaisen, mutta jokseenkin käsittämättömän punkkaritytön, Maon ja Leninin, kanssa. Päästäkseen perille töykeää kaksikkoa ohjaavasta idealismista Marcia avaa tyhjiin valuvia keskusteluyrityksiä. Tässä vaiheessa tarinaa oli turhauttavaa lukea, koska päähenkilöiden välille ei tuntunut syntyvän minkäänlaista yhteyttä, mutta yllättäen ääneen pääseekin Mao, joka palopuheensa jälkeen päättää esittää Marcialle todisteen. Se laukaisee tapahtumat katapulttimaiseen lentoon. Yhtäkkiä kolmikko on keskellä kaoottista markettiryöstöä, soihtuina palavia ihmisiä, ja järjetöntä väkivaltaa. Marcian irrallinen ja eksynyt olemus kirkastuu lukijalle kunnolla vasta aivan lopussa, kun tämä päättää astua ulos sivustaseuraajan roolistaan ja liittyy Maon ja Leninin valloilleen päästämään anarkiaan. 

Illallinen on vähintään yhtä erikoinen kertomus miehestä, joka lähtee äitinsä kanssa vierailulle ystävänsä luokse. Ystävässä ei oikeastaan ole mitään kummempaa vikaa, mutta keskustelu hänen kanssaan on poukkoilua asiasta toiseen ja läjäpäin nimiä, joista päähenkilön heikkomuistinen äiti saa enemmän irti kuin mies itse. Tarinan alkuosa on pitkällistä, vähän hassahtaneen oloista kerrontaa Pringlesin kylän asukkaista ja värikkäistä sattumuksista omituisine yksyityiskohtineen. Airas osaa luoda vahvoja valokuvankaltaisia pysähdyskuvia mitä erikoisemmista tilanteista. Lukiessa tuli kummallinen olo. Aivan kuin olisin ollut joku mustavalkoiseen valokuvaan vangittu liikkuva osa, patsaan sisällä pyörivät silmät. Siis todella hyvin kirjoitettu ja hahmolteltu tarina. Itseäni vain ärsytti tiivis teksti. Ei tätä lukiessa paljon henkeä ehdi vetää. Tarina muuttui kummallisemmaksi pikkuhiljaa, mutta vimeistään siinä vaiheessa, kun ystävä esittelee vieraille omituista lelukokoelmaansa ja salvadordalimaisia tavaroitaan, alkaa lukija ymmärtää mihin suuntaan edetään: loppu ei voi olla muuta kuin surrealistista kaaosta. Ja sitä se totisesti on. Lyhyesti sanottuna: zombi.