Kun lapset lähtevät, jää tyhjä koti - paitsi niille, joilla lapsia ei ole ollutkaan. Tämä on asia, jota olen joskus pohtinut: miksi se lasten muuton jälkeen omilleen jäävä aikuinen olisi sen enempää tyhjiössä kuin sellainen, joka on elänyt elämänsä kokonaan ilman lapsia? Jos lapsia haluaa, mutta niitä ei saa, on se ikuisessa tyhjiössä elämistä ellei oivalla tyytyväisyyden ydintä: ihminen itsessään on jo täysi. Kumppani tai lapset ovat extraa, jota virheellisesti pidetään itsestäänselvyytenä. Pitää olla tyytyväinen itseensä, silloin ei tarvitse haikailla jatkuvasti jonkun lisähöysteen perään.

thumbnail%20%2812%29.jpg

Samasta syystä minua ärsyttää ihmisten taipumus ikäkriiseilyyn, siispä myös ikäkriisikirjallisuus on raivostuttavaa, ja tämä romaani kuuluu nimenomaan tuohon kategoriaan. Sitten se kääntyi vielä sairaskertomukseksikin, enkä tiedä kumpi on pahempi. Kummallinen nainen vs. mies asetelma, uhriutuva ja ulkonäkökriisiinsä hukkuva nainen... Tästä kirjasta ei löydy mitään mistä pitäisin, siispä minun täytyy olla vääränlainen lukija siitä huolimatta, että olen 42-vuotias ja ilmeisesti minun pitäisi kuulua tuohon vikisevään kriisiryhmään.