"Seikkailumme on päättynyt. Tämän vuoden talvi on eloton kuin hauta. Kun me kuolemme, ehkä kuolema yksin antaa meille epäonnistuneen seikkailumme avaimen, jatkon ja lopun." - Alain-Fournier/Ensirakkaus

Ajattelin, että tämä kuuluu varmaan niihin romanttisiin kirjoihin, joita pystyn lukemaan ilman allergialääkettä, mutta Ensirakkaus olikin kirja, jota ylipäätään on vaikeaa ajatella romanttisena kirjallisuutena. Tarinan kertoja vaihtuu. Ensin se on nuori poika Francois, opettajapariskunnan ainoa lapsi, joka lumoutuu perheensä luokse asumaan saapuneen paria vuotta itseään vanhemman Augustin Meaulnesin uhmakkaasta seikkailunhalusta. Sitten kertoja on kolmannessa persoonassa, kun Meaulnes avautuu nuorelle ystävälleen omituisesta seikkailustaan. Ja kohta palaamme taas Francoisen näkökulmaan. Meaulnesin kokeman seikkailun omituisuus herättää lukijassa epäilyksen, onko edes olemassa mitään kaunista tyttöä vai oliko koko erikoinen tapahtumaketju pelkkää unta. Muutenkin romaanissa on alusta loppuun erikoinen ilmapiiri. Vähän kuin näkisi pahaa unta, jossa harhailee hämärässä kartanossa etsimässä tietä ulos, mutta päätyykin vain pyörimään samoja käytäviä ja kulkemaan samoista ovista yhä uudelleen ja uudelleen. Sellainen epätoivoinen ja pakottava tunnelma.  

thumbnail%20%286%29.jpg

Vaikka kirjan alussa kertoja on Francois, lukija ei luo mitään sidettä tähän lonkkaviasta toipuneeseen poikaan, jonka romanttiset kuvitelmat Augustinin ensirakkaudesta johtavat lopulta siihen, että hän päätyy Augustinin aisapariksi. Kirja tuntuu siltä kuin se olisi kirjoitettu kolmannessa persoonassa, vaikka tarinaa kerrotaan Francoisen näkökulmasta. Kun Augustin kertoo Francoiselle seikkailuistaan, on aivan selvää kuka tarinan päähenkilö on. Teksti muuttuu ja Francois katoaa kuviosta kokonaan. Kirjan keskikohta onkin ehdottomasti miellyttävintä lukea. Jos itse olisin kirjoittanut tämän, olisin jättänyt alun ja lopun pois ja keskittynyt kokonaan Meaulnesiin.  

Francoisen hahmo on ärsyttävä. Tavallaan säälittävä, tavallaan provosoiva. Ensimmäiset 60 sivua ihmettelin, miksi tytöllä on tuollainen nimi. Francois on kuvattu niin tyttömäiseksi, että kuvittelin hänet koko ajan mekkoon. En ole mitenkään homovastainen enkä koe vähemmän maskuliinisia miehiä vähemmän miehiksi, mutta tässä kirjassa Francoisen tyttömäisyys oli niin häiritsevää, että näin hänet ristiinpukeutujana. Se oli jotenkin ärsyttävää. Toki hahmo sai enemmän jämeryyttä myöhemmin, kun kypsyi vähän. 

Ärsytti myös tämän suomennos. Sanaa 'kaveri' viljeltiin aika usein, eikä se sovi kirjallisuuteen ollenkaan. Sehän on enemmän puhekieltä. Jos nuoret eivät ole ystäviä, 'toveri' olisi ollut parempi, koska lukijaa ei missään vaiheessa päästetty niin lähelle kirjan hahmoja, että 'kaveri' olisi tuntunut luonnolliselta.