Tätä kirjaa olen monesti katsellut ja mutustellut, muttei ole mukaan tarttunut. Nytpä tuli luettua. 

Päähenkilö on vuoden päästä lääkäriksi valmistuva itsetuhoinen ja syömishäiriöinen liikuntanarkomaani Milla Vartiainen, joka syyttää mielenterveysongelmistaan alkoholisoitunutta ja tytärtään alkkisten narsistiseen tapaan hyväksikäyttävää äitiään. Takertuvaa ja vikisevää äitiä ärsyttävämpi henkilö tässä kirjassa oli vain joka ruokapalaa nyppivä ja läskiä neuroottisesti kammoksuva Milla itse. Jos noista kahdesta jomman kumman kaveri pitäisi olla, valitsisin äidin. Molemmat ovat kohottaneet itsensä marttyyrimittarilla yhtä korkealle. Alun jälkeen aloinkin mielenkiinnolla seurata aikooko Toni Aho kehittää näitä kahta hahmoa johonkin suuntaan vai jäävätkö molemmat yhtä epäkypsiksi.  

Milla lähtee kesätöihin Nälviän terveyskeskukseen ja majoittuu tk:n yhteydessä sijaitsevaan entisen kiinteistönhoitajan asuntoon, jossa karmivalla tavalla lojuu yhä entisen asukkaan tavaroita. Myöhemmin Millalle paljastuu, että töykeällä ja synkkämielisellä lääkärikollegalla, Vladilla, on tapana kuljeskella terveyskeskuksessa työajan jälkeen ja uuden talonmiehen kammo Millan väliaikaista asuntoa kohtaan johtuu tavasta, jolla entinen kiinteistönhoitaja poistui tästä maailmasta. Pikkuhiljaa tuore kesälekuri saa huomata, että Nälviän terveyskeskuksessa tapahtuu jotain muutakin erikoista. Luonnollisilta vaikuttavat kuolemat pitävät sisällään epäilyttäviä piirteitä ja alueella vaikuttaneella uskonlahkolla näyttää olevan jotain tekemistä asian kanssa. Sekä Millan ammatillinen uskottavuus että jo valmiiksi hauras mielenterveys ovat koetuksella hänen yrittäessä vakuuttaa muita työntekijöitä rikoksen mahdollisuudesta.

thumbnail%20%2810%29.jpg

Ensin hyvät asiat. Pidin romaanin aihepiiristä. Lääketieteellisiä trillereitä saisi olla tarjolla enemmän. Pidin myös tarinan osasista. Vaikka juoni ei ollut mitenkään poikkeuksellisen omaperäinen, se piti sisällään sellaisia palasia, joita oli hauskaa pyöritellä mielessään. Toni Ahon kirjoitustyyli on sujuvaa ja helppolukuista, vaikka kyllähän tästä niitäkin asioita löytyi, joista en pitänyt. 

En tahtoisi olla pilkunviilaaja, mutta mielestäni ammattikirjailijan pitäisi osata jo kirjoittaa niin, etteivät hänen omat henkilökohtaiset arvonsa ja mielipiteensä pistäisi tekstin läpi. Tässä kirjassa oli muutamia viattomilta vaikuttavia lauseita, jotka jäivät ärsyttämään. Esimerkkinä lause: "Millasta oli ilahduttavaa tavata talossa edes joku alle kolmikymppinen henkilö, ja hän kävi kättelemään Hennaksi esittäytyvää neitosta vapautuneesti hymyillen." Tässä lauseessa tökkii kaikki. Yli kaksikymppinen on oikea nainen, joka voi olla jopa muutaman lapsen äiti. Sukupuolta ei tarvitse ensin häivyttää kutsumalla naista henkilöksi ja sitten korostaa tämän nuoruutta ja naiseutta kutsumalla neitoseksi. En usko, että parikymppinen nainen käyttäisi edes mielessään tuollaisia sanoja, joten tämän täytyy olla lähtöisin kirjailijan omasta naisnäkemyksestä. Eikä kritiikkini tarkoita sitä, että pitäisin tätä jonain MeToo# asiana, se vain häiritsee jos päähenkilön haivainnot vaihtuvat yhdessä lauseessa kirjailijan havainnoiksi ja sitten taas takaisin.

Kirja sortui myös jaarittelemaan. Ensin ajattelin, että Aho on vain tahtonut alustaa tarinan hyvin, mutta tässä sorruttiin jo liialliseen pikkutarkkuuteen. Tällainen kiertoajeluköröttely oli suoraan pois jännityksestä ja ajoittain kirja tuntuikin suorastaan tylsältä. Kirjailija veti päähenkilöä perässään kuin märkää rättiä ja lukijana toivoin, että joku olisi vääntänyt rätin kuivaksi ja antanut lentää tuulessa laahustamisen sijaan. Exitus sopii lukijalle, joka osaa lukea silmät puoliummessa. Minä en ole sellainen ihminen.