thumbnail%20%2824%29.jpg

"Yhdeksän ihmistä kymmenestä on valmis kertomaan aivan kaiken, kunhan vain suostuu kuuntelemaan. On hämmästyttävää, että ihmiset eivät kuuntele toisiaan kunnolla."

Odotin innolla tätä kirjaa. En ole lukenut venäläisten nykykirjailijoiden teoksia lainkaan, joten korkkasin tämän jo ennen kuin sain Markus Ahosen Palava sydän -romaania loppuun. Niinhän siinä sitten kävikin, että Palava sydän jäi odottamaan, kun Erikoistehtäviä imaisi tenhoonsa. 

Erikoistehtäviä pitää sisällään kaksi Erast Fandorin -tarinaa. Fandorin on Hercule Poirotin - tai ehkä Columbon - jalanjäljissä kulkeva älykäs, mutta hiukan omalaatuinen herrasmiesetsivä, joka ratkaisee rikoksia 1800-luvun Moskovassa.

Ensimmäinen romaani on Patasotilas. Siinä Moskovan rikkaat ja valtaapitävät kohtaavat viekkaan kameleonttirikollisen, Momuksen (syntymänimeltään Mitja Savvin), joka kiertää Venäjän maata samanhenkisen rakastajattarensa, Mimin, kanssa ja syyllistyy moninaisiin rikoksiin tekaistujen henkilöllisyyksien avulla. Apurikseen Erast valitsee ujon ja rujonoloisen santarmikunnan lähetin, Anisi Tjulpanovin, jonka elämään on mahtunut epämieluisan nimen ja kehitysvammaisen sisaren lisäksi muitakin haasteita. Toivoin ensimmäisestä luvusta alkaen, että Anisi olisi hyvien puolella ja hänestä tulisi pysyvä hahmo. Ensin näytti siltä, että toiveeni toteutui, sillä näissä kahdessa tarinassa tuo hörökorvainen ja vähän yksinkertaiselta vaikuttava, mutta silti yllättävän hyödyllinen sidekick toimii mestarietsivän oikeana kätenä. Sääli, että Akuninilla tuntuu olevan kummallinen tarve hankkiutua kehityskelpoisista henkilöhahmoistaan eroon. Muita lukusilmääni miellyttäviä kirjapersoonia olivat Erastin aasialainen palvelija Masa ja oikukas kreivitär Ariadna Arkadjevna. Kyllä, nämäkin varsin kliseisiä ja helposti nieltäviä, mutta silti aina yhtä toivottuja hahmoja.

Toinen tarina, Somistaja, oli juoneltaan ja kerronnaltaan väkivaltaisempi. Moskovaan on saapunut murhaaja, joka valikoi uhreikseen prostituoituja ja muita huono-osaisia. Erast epäilee, että kyse on samasta Viiltäjä-Jackista, joka murhasi Lontoossa useita ilotyttöjä kadoten sitten jäljettömiin. Somistajassa kuvaillaan iljettäviä rikoksia. Yksi suorastaan kavahduttava oli raskaana olevan naisen ja tämän sikiön murha. Silti Akuninin kerronta on melkeinpä kaunista. Ei mitenkään ylilyövää tai sievistelevää, mutta sanat ovat enemmän uhrin kuin tekijän puolella, eikä tämä suinkaan ole nykykirjallisuudessa itsestäänselvyys. Nykyään kirjailijat pyrkivät silottelemaan enemmän rikollisen syitä ja tekoja kuin uhrien kärsimyksiä. Kyllä tässäkin kirjassa ne inhottavat yksityiskohdat kerrotaan, mutta niitä katsellaan enemmän myötätuntoisesti kuin mässäillen. Lukiessa tuntuu kuin kirjailija käyttäisi väkivaltaa herättääkseen empatiaa, eikä niin kuin usein nykykirjallisuudessa tehdään eli käytetään väkivaltaa keinona shokeerata, mutta missään vaiheessa tuo empatian herättäminen ei tärkeydessään ylitä tarinan kertomisen tärkeyttä. Esimerkiksi siinä ensimmäisessä Markus Ahosen romaanissa lipsahdettiin toisinaan kukkahattuisuuden puolelle.  

Tämän kirjan perusteella voin todeta, että kyllä venäläisen aina venäläiseksi tunnistaa, eikä se tällä kertaa ole huono asia. Tarinaan sisälle pääseminen otti aikansa, mutta ennen kuin avasin sivun 60 olin jo täysin Akunin vietävissä. Kirjailija tekee kunniaa vanhanajan salapoliisiromaaneille, ja vaikka olen lukenut astetta parempiakin dekkareita, tämä menee silti Kelpo romaani -kategoriaan, koska kirjan suljettuani totesin, etten pistäisi pahakseni vaikka kirjastosta löytyisi tämän kirjailijan teoksia enemmänkin.