Jali ja Marianne elävät etuoikeutettua elämää rauhallisella asuinalueella, jossa voi sopivasti olla välittämättä naapureistaan. He kaahaavat vaarallisen huolettomasti töihin eri autoilla ja synnyttävät kaksi lasta, tytön ja pojan, joita kasvattavat valmiissa, lähes uudessa omakotitalossaan, jota ei tarvinnut itse rempata eikä rakennuttaa. Jalin ja Mariannen elämä on päällisin puolin täydellistä, mutta öisin Marianne näkee unia kuolemasta.

Ritva taistelee joka aamu päästäkseen ylös sängystä, astuakseen ulos ovesta, käydäkseen lihatiskillä tilaamassa sisäfileetä, selvitäkseen kaupan kassalta ilman lamauttavaa pakokauhua. Elämää varjostava pelko saa Ritvan änkyttämään. Joskus sanat katoavat kokonaan. Muiden ihmisten kuiskutukset niskassaan Ritva kulkee kodin ja työpaikan väliä ajatellen liikaa ja vääriä asioita. 

Eräänä iltana Jali saapuu Ritvan työpaikalle taidemuseoon. Ritvan pelkotila on yltynyt psykoosiksi ja harhainen mieli johdattaa hänet tekemään jotain hirveää. Yllättäen Ritva onkin se, joka nujertaa pelon ikeen ja ylemmyydentuntoisen Mariannen itsevarmuus murenee kuin savi. 

thumbnail%20%2826%29.jpg

Tämä kirja yllätti positiivisesti. Tarina on julma, voisi luonnehtia jopa kieroutuneeksi. Päällimmäisenä mieleen jäi ajatus siitä, kuinka vakavia henkisiä sairauksia ihminen voi piilottaa. Mielestäni tämä Ritvakin oli kaikessa kamaluudessaan terveempi - tai ainakin hänellä oli enemmän toivoa tulla terveemmäksi - kuin Marianne, jolla ei pintakiillosta ja sosiaalisesta kyvykkyydestään huolimatta todellakaan ollut kaikki muumit laaksossa. Vaikka ei ruumiin kanssa deittaillutkaan.