1500-luvun saamelaiskylään sijoittuva Pajulinnun huuto on jatko-osa romaanille, jota en löytänyt Tornion kirjastosta, kun siellä viimeksi kävin (Joenjoen laulu), mutta päähenkilön, saamelaistyttö Soruian, aiemmista edesottamuksista kerrotaan alussa melko kattavasti. Tarina jatkuu tilanteesta, jossa Soruia on palannut kansansa luo ja mennyt naimisiin hyljeksityn Matten kanssa turvatakseen isättömän lapsensa, Morukin, ja itsensä tulevaisuuden. Kun Morukin isä Kaukomieli miehineen ilmestyy kylään käy selväksi, ettei mies ole saapunut hylkäämäänsä poikaa katsomaan vaan keräämään veroina kultaa ja turkiksia. Veronkeruun varjolla pirkkalaiset yltyvät kuitenkin ryöstämään saamelaiskylää häikäilemättömällä tavalla. Tarinaan mahtuu myös magiaa ja aimo annos väkivaltaa.  

thumbnail%20%2828%29.jpg

Pidän näistä saamelaisten elämästä kertovista romaaneista, vaikka näissä onkin synkkä ja lohduton pohjavire. Turhauttavaa ajatella, ettei suomalaisilta riitä ymmärrystä saamelaisille, vaikka olemme itse ruikuttaneet Karjala takaisin -valitusvirttä jo eliniän. Saamelaiset sentään ovat joutuneet vainon kohteeksi, heitä on tapettu säälittä kuin eläimiä ja alistettu maksamaan oikeudesta elää omalla maallaan. Kyllähän suomalaisten pitäisi tietää miltä tuntuu elää vieraan vallan alla. Siltikään emme ymmärrä, että olemme itsekin se 'vieras valta'. Enkä puhu menneessä aikamuodossa, koska olemme edelleen se vieras valta. Ellei Lappi olisi meille rahasampo, antaisimme saamelaisten pitää tunturinsa. Suorastaan noloa, että leuhkimme Lapin turistirysillä aivan kuin kaikki se kuuluisi meille, vaikka meillä ei ole siihen mitään oikeutta. Kyllä ihminen on paska olento. Kun ihmiskunta kuolee sukupuuttoon (toivottavasti pian) elämä voittaa. Ajatella, että yksi loislaji on saanut tuhottua kokonaisen planeetan, eikä osaa edes elää sovussa tuhoamallaan planeetalla, vaan keksii aina uusia keinoja sotia ja tappaa. Meidän pitää oppia tuntemaan häpeää. Häpeä on ainoa tunne, joka tekee meistä inhimillisiä.