Helena ja Hannu elävät unelmaansa. He ovat kasvattaneet kaksi lasta, Ohton ja Unnan, aikuisuuden kynnykselle ja nauttivat nyt huolella hoidetun puutarhan ympäröimässä upeassa talossaan rakkaudentäytteisestä elämästään.

Kun Ohto lähtee opiskelemaan ja yhteydenotot harvenevat, vanhemmat aavistavat pojan löytäneen rinnalleen tytön. Itsenäisyyspäivänä Ohto saapuu lapsuudenkotiinsa mukanaan kaunis Pauliina, joka piilottelee täydellisen kuorensa takana synkkää salaisuutta. Sosiaalisesti taitava Pauliina anastaa ensin sydämet, sitten koko elämän. Tumma syöjätär puree niin suloisesti, etteivät uhrit edes ymmärrä tulleensa purruksi ennen kuin on liian myöhäistä.

thumbnail%20%2827%29.jpg

"Miten voi rakastaa jotakuta, jota ei tunne ollenkaan? Ohto ajatteli. Miten voi olla oppimatta tuntemaan toista, vaikka hän on ollut niin lähellä - saatavilla, käden ulottuvilla, näkösällä; asunut samassa huoneessa, nukkunut viereen vyötetyssä sängyssä - ja kuinka hän saattoi olla hetkessä pois koko näkyvästä maailmasta?"

Helenan ja Hannun elämä ennen Pauliinaa on niin rosotonta ja täydellistä, että jo siitä lukeminen ärsyttää. Uskomatonta, että maailmassa on oikeasti tuollaisia ihmisiä; ihmisiä, joille elämä tuo eteen enemmän onnen kuin epäonnen sattumuksia.  Niin täydellisiä ihmisiä niin täydellisestä sukupuusta, että vaikka heillä olisi kuinka hyvä tahto ja sydän, ovat he fasisteja jo siksi, etteivät parhaalla tahdollakaan osaa kuvitella muunlaista kohtaloa tai sitä, miltä tuntuu tulla tuomituksi vain etnisen taustansa tai puutteen tai perhesuhteittensa takia. Senkö takia Päivi Alasalmi antoi päähenkilöilleen noin julman kohtalon? Oliko täydellisyys liikaa kirjalilijallekin? Minulle se ainakin oli. Sain siitä henkistä närästystä.

Pidän Alasalmen tavasta kääntää viattomalta ja täydelliseltä vaikuttava henkilöhahmo joksikin aivan muuksi. Pinnan alta paljastuu aina jotain epämukavaa, vaikka lukija ei ensin näe kiilteessä särön säröä. Tällainen ulkokultaisuuden särkeminen on tämän kirjailijan romaaneille tunnusomainen piirre.