Ollapa taas nuori! Niin omanarvontuntoinen ja kaikkivoipa, mutta silti niin auttamattoman pihalla siitä mikä yhteiskuntaa pyörittää, mikä on merkityksellistä ja mikä silmänlumetta. Ollapa taas niin epävarma seuraavasta päivästä, muista ihmisistä, omasta paikasta tässä maailmassa, ja siitä mitä elämällään tekisi.

Ei, en kaipaa takaisin teiniyttä. Sääliksi käy omia lapsia, jotka sitä elämänvaihetta aloittelevat. Minä olin teininä jatkuvassa kriisissä. Kriiseily loppui vasta, kun tajusin elämän tarkoituksen. Haluatteko kuulla mikä se on? Tässä se tulee:

SITÄ EI OLE.

Se on kuulkaa aivan yks paskan hailee mitä elämällään tekee, kunhan ei tee vahinkoa muille. Jokainen ihminen on yhtä merkityksetön riippumatta siitä, mitä saa syntymän ja kuoleman välillä aikaiseksi, miten kaunis ja tiukkaperseinen tai suosittu ja isomunainen on, miten monta someseuraajaa tai ulkomaanmatkaa tai luottokorttia plakkarissa on. Se, pysynkö osapäiväisenä henkilökohtaisena avustajana koko elämäni vai voitanko Nobelin rauhanpalkinnon jostain globaalista liibalaabasta jättää maailmankaikkeuteen tasan yhtä olemattoman jäljen. Jos jokainen keskittyisi olemaan oikeudenmukainen ja myönteinen oman vaikutusalueensa sisällä, maailma muuttuisi vähän siedettävämmäksi elää, mutta muutoin kaikki tämä statuksen korostaminen ja alituinen imartelun ja hyväksynnän kerjääminen on yhtä tyhjän kanssa. Tämän seikan tajuttuani lakkasin päättömästi ryntäilemästä ja pyrkimästä johonkin. Minusta tuli huomattavasti onnellisempi ja seesteisempi ihminen. Nykyään voin tehdä asioita ilman yltiöpäisiä tavoitteita. Voin tehdä asioita yksinkertaisesti vain tekemisen ilosta.

thumbnail%20%2822%29.jpg

Jos kirja herättää ajatuksia, se on aina hyvä merkki. Juuri hetki sitten suljin Villa Alphan kannet ja jäin ihmettelemään ihmisten yksinkertaisuutta ja kaikkea tätä turhaa kiemurtelua väistämättömän edessä. Tämä romaani on vähän kuin ihmisyyden jalkapuu paljastaessaan ihmisten rimpuilun yhteiskunnan rakentamassa oravanpyörässä, jonka rakenteet ovat ruostuneet liikkumattomiksi, mutta sukupolvet ja ilmiöt vaihtuvat tasaisena virtana. Samat naurettavat ongelmat ja kriisit, samat joutavat tyhjänpäiväisyydet joita kukaan ei tunnu huomaavan, kaikki se tiivistynyt typeryys, josta on tullut niin normaalia, ettei nähdä enää aiheelliseksi kyseenalaistaa sitä. Ja jos meidät laitettaisiin elämään nuoruutemme uudestaan nyt, eläisimme sen tismalleen yhtä typerästi toistaen samaa huonoksi todettua kaavaa siitä huolimatta, että olemme aikuisia ja muka-fiksuja.

Kirjan päähenkilö on 43-vuotias toimittaja Veli Heiskanen, joka lähtee työnsä puolesta selvittämään mitä tapahtuu kouvolalaisen liikemiehen, Miko Pennasen, filosofiaa noudattavassa keski-ikäisten ideaparkissa, Villa Alphassa. Villa Alpha on ulkopuolisilta suljettu kaupunginosa, joka antaa maksukykyisille asiakkaille mahdollisuuden elää uudelleen nuoruuden villit vuodet - tai elää villimmin nuoruusvuodet, joita ei nuorena uskaltanut villisti elää. Alussa Veli kokee vaikeaksi esittää itse käsikirjoittamaansa teini-ikäisen roolia, mutta pikkuhiljaa tarkkailevan toimittajan objektiivisuus alkaa rakoilla ja mies kuin huomaamattaan tempautuu mukaan tekaistulle aikamatkalle. 

Kuoriensa perusteella en olisi koskaan valinnut tätä kirjaa, mutta nythän minulla ei ollut vaihtoehtoja. Onneksi luin. Villa Alpha on hyvin kirjoitettu ja paljon parempi romaani kuin takakansi antaa ymmärtää. Juonellisten tarinoiden ystäville tästä ei kuitenkaan petikaveriksi ole.