Rachel on neljävuotias, kun hänen päällisin puolin siedettävä elämänsä romahtaa ja tie vie köyhän, mutta turvallisen kodin huomasta newyorkilaiseen orpokotiin omaa etuaan tavoittelevan tunteettoman tohtori Mildred Solomonin koekaniiniksi. Selvittyään sekä Solomonin lääketieteellisistä kokeista että orpokotilapsuudesta Rachel opiskelee sairaanhoitajaksi ja päätyy töihin Juutalaiseen vanhainkotiin. Eräänä päivänä osastolle tuodaan luusyövän riuduttama nainen, joka tahtoo itseään kutsuttavan tohtoriksi. Potilaan nimi tuntuu Rachelista etäisesti tutulta ja pikkuhiljaa muistikuvat kaukaisesta menneisyydestä palaavat kummittelemaan ja ajavat Rachelin siihen pisteeseen, ettei hänen ja tohtori Solomonin julmuudessa ole juurikaan eroa. 

lapsi-nro-8.jpg

Hyvä esimerkki epäonnistuneesta ensimmäisen persoonan käytöstä. Olen aina sanonut, ettei minä-muoto sovi pitkään romaaniin ellei romaani ole muistelma tai kirjailija oikein erityisen taitava kirjoittaja. Lyhyessä tarinassa se voi toimia oikein hyvin, mutta ei romaanissa. Lapsi nro 8 on kirjoitettu osittain takautuvasti ja takautuvien osien tökkivyys voisi johtua käännöksestäkin. Suorittamani taustatutkimuksen perusteella teoksen suomentanut Päivi Paju on kuitenkin kokenut konkari, joten epäilen nihkeyden olevan enemmän joko kirjailijan osaamattomuutta tai tekstin liiallista jälkimuokkausta.

Nykyhetkeen sijoittuvat osat tökkivät takaumiakin enemmän ja siihen löydän syyksi vain sen, että ne on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa. Minäkertojan uskottavuusongelmat moninkertaistuvat jos kerronnassa on pientäkin epäluontevuutta. Tässä kyseisessä kirjassa päähenkilö ei tullut liian lähelle lukijaa, eikä näkökulman supistuminenkaan ollut niin paha kiusa, koska takaumien avulla tapahtumat näytettiin laajemmalti, mutta hän vain yksinkertaisesti oli koko ajan kuin lainanahoissa. Pahimmillaan tuntui kuin kirjailija olisi yrittänyt kusta lukijaa silmään. Aivan kuin Rachelin tilalla olisi ollut joku, joka vain yritti epäonnistuneesti näytellä Rachelin roolia.

Minua myös ärsytti itse tarina. Ehkä tämä pitäisi nähdä niin, että Rachel sai julmuudestaan rangaistuksen etukäteen, koska sairastui Solomonin kokeista, mutta omalla tavallaan tämä silti piti Rachelin tekosia hyväksyttävämpinä kuin Solomonin. Onko kosto hyväksyttävää? Mielestäni se tiettyyn pisteeseen asti on, mutta ei näin pitkälle.