"He lauloivat ja lauloivat, kunnes Suuri Äiti veti esiin huilunsa, joka oli tehty kauneimman koskaan eläneen hevosen luusta. Hän soitti sävelen, sitten kaksi, kolme, sitten yhdenksänsataa. Yhden jokaiselle kuolleelle hevoselle. Sitten hän jatkoi soittamista, yhdeksänsataa, yhdeksäntuhatta, yhdeksän miljoonaa, yhden sävelen jokaiselle kuolleelle intiaanille."

Blueslaulaja Robert Johnson saapuu Wellpinitin reservaattiin päästäkseen vuorille Suuren Äidin hoidettavaksi. Mies on myynyt sielunsa Herrasmiehelle saadakseen vastineeksi kyvyn soittaa paremmin kuin kukaan on koskaan soittanut, mutta nyt hän on tullut katumapäälle. Kun vieras katoaa Suuren Äidin huomaan, hänen kitaransa päätyy Thomas Tekee Tulet -nimiselle intiaanille. Kitara kehoittaa Thomasia lähtemään kiertueelle ja ottamaan mukaansa kaksi reservaatin pahinta häirikköä, Victorin ja Juniorin, joiden suhde Thomasiin on alunalkaen ollut okainen. Kolmikon tie vie köyhästä reservaatista toisiin (yhtä köyhiin) reservaatteihin, pikkukuppiloihin ja baareihin, ja vähitellen maineen kasvaessa yhä kauemmas, aina New Yorkiin asti. 

thumbnail%20%2830%29.jpg

Tämä romaani on kirjoitettu niin hämäävän ironisella otteella, että melkein huomaamatta tulin hymyilleeksi asioille, jotka piilottivat sisäänsä sydäntäsärkevän tragedian. Amerikan alkuperäisväestön kokema sorto ei ole naurun asia, mutta ehkä sitä on helpompi käsitellä silloin, kun tehty ja koettu vääryys verhotaan selviytymishuumoriin. Ei, tämä kirja ei ole vitsi. Jokainen ihmiskohtalo, jopa unet, sisältävät totuuden jyvän. Tässä kirjassa on todellinen sanoma ja uskallan väittää, ettei kukaan voi lukea tätä kannesta kanteen sitä ymmärtämättä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö tätä lukiessa saisi hymyillä. 

Olen oikeastaan aika suivaantunut siitä, että puhtaanvalkoisista ja vastapainetunsileistä sivuista päätellen Tornion kirjastosta löytyvää Intiaanibluesia ei ennen minua ollut lukenut kukaan. Kirjastossa käy väkeä tasaisena virtana, enkä voi kuin ihmetellä, mitä kaikki ne ihmiset oikein lukevat jos kerran eivät tätä? Kymmeniä tuhansia harkittuja sanoja, 277 sivua soinnukkaita lauseita, eikä niitä lue kukaan. Niin, siinäpä hyvä syy olla kirjoittamatta.