Kaksitoista novellia elämästä sen monissa väreissä. Minä, joka en ylettömästi pidä novellikokoelmista, voin jopa suositella tätä, niin hyvin viihdyin toisen koskaan lukemani Almin teoksen parissa. Oikeastaan arvasin viihtyväni jo ensimmäisten sivujen jälkeen. Pelkoni siitä, että tämä on yhtä ahdistavan tungetteleva kuin Lumen ääni, oli aivan turha. Luin Pelikentät yhdeltä istumalta ja jäin kaipaamaan lisää. 

15740852.jpg

Osa novelleista tuntui petollisen kepeiltä, vaikka sisälsivät suorastaan hätkähdyttävän tragedian. Esimerkkinä Kusinen juttu, joka lukiessa nauratti, mutta loppui niin pysäyttävällä tavalla, että teki mieli laittaa Outi Almille fanipostia. Sitten oli niitä puhtaasti sydämellisiä tarinoita, joista tuli hyvälle tuulelle, esimerkkinä kokoelman ensimmäinen novelli, Aita. Ja niitä, jotka muistuttivat melkein aikuisten eroottista fantasiaa, mutta ne kerrottiin niin arkisella tavalla, ettei niistä saanut likaista tai tuomittavaa mitenkään päin (esim. Jälkipeli). Parhaimmillaan Alm kirjoittaa suorasanaista ja rehellistä tekstiä, vähän kuin eläinlääkäri, joka käsivarsi olkavartta myöten lehmän perseessä selostaa harjoittelijalle poikimisen ihmeestä kavahtamatta sen enempää verta kuin paskaakaan. Sitä katsoessa estoisempikin tajuaa, ettei se niin kamalaa olekaan.